Talvielämys

Tänään koin hienon elämyksen harrastuksen parissa. Siihen ei liittynyt mitään muuta ihmeellistä kuin tavallinen maastolenkki pitkähkön tauon jälkeen. Tarvittiin kymmenen astetta pakkasta, pimeys, hiljaksiin satava lumi, tutut lähimetsät ja kovaksi tamppaantuneet lumipolut. Lopputuloksena oli puolitoista tuntia hurmosta pyörälamppujen valossa. Jäykkäperä Surge toimi hienosti lumen tasoittamilla poluilla ja tavalliset maastorenkaat purivat pakkaslumeen kuin tauti. Lenkin jälkeen ei pyörä kaivannut puhdistusta ja puhdistunut oli myös kuljettajansa mieli. Tämänkin vuoksi maastopyöräilen.

Unelmauraa

Syysmasennus

Allekirjoittaneella tuppaa syksy aina menemään liikunnan suhteen ihan plörinäksi. Kun putoaa marraskuun mustaan hautaan, ulkoilu ei kiinnosta yhtään, väsyttää koko ajan ja lisäksi melkein kaikki pöpöt ja virukset tuntuvat kouraisevan syvältä. Tänä vuonna oli tarkoitus panna syysmasennukselle hanttiin, mutta eihän siinä niin käynyt.

Hankin lokakuun lopulla trainerin (Elite Turbo Muin) muutaman vuoden tauon jälkeen. Trainerin hankkimisen taka-ajatuksena oli välttää viime vuosien totaalilösähdys. Trainerilla rallattelu tuntuikin aluksi niin kivalta, että tein sitä hyvin ahkerasti. Eikä mitään tylsää PK-hinkkausta vaan kovia intervalleja ja korkeaa tehoa. Seurauksena oli sellainen reisijumi, ettei nukkuminen meinannut polvisäryn takia onnistua. Toipumiseen lepäillen ja pilatesrullan kanssa taisi mennä pari-kolme viikkoa.

Syystalven keli on taas ollut hyvin eteläsuomalainen. 0-5 astetta kalseutta, märkää ja harmaata. Vain muutama pakkaspäivä on ollut ja pari kertaa tullut pikkuisen lunta, joka on sulanut saman tien pois. Ei tietoakaan hiihtokeleistä tai valaisevasta lumesta. Näissä olosuhteissa olen halunnut sääliä pyöräkalustoa ja pesukonetta, enkä ole viitsinyt lähteä pyöräilemään ulos.

Syksyn synkän asetelman täydentävät kaksi päiväkotipilttiä, jotka ahkerasti kuskaavat kotiin viruksia ja varastavat venhempiensa yöunista sen, mitä noiden virusten vastustaminen vaatisi. Niinpä on tullut podettua flunssaa lähes joka toinen viikko, tosin yleensä ilman kuumetta. Onneksi ei mitään sen pahempaa. Työssäkäynti ja päivittäiset toimet ovat kyllä jotenkuten onnistuneet, mutta liikuntaa on ollut pakko välttää. Terveinä päivinä olen yrittänyt ehtiä trainerille, hölkälle tai kahvakuulalle, mutta säännöllinen harrastaminen ei ole onnistunut.

Mutta kyllä tästä noustaan vielä. Jostain oudosta syystä on alkanut tehdä mieli jopa juoksulenkille. Tuo ulkona odottava mustuuskaan ei enää tunnu haittaavan, kun taukoa on riittävästi takana. Pian on talvipäivänseisaus ja sittenhän alkaa jo elämä voittaa. Lunta toivon kovasti, että Vantaan pienemmilläkin kuntopoluilla pääsisi hiihtämään. Realistina ymmärrän, että se on varmaan turha toive, mutta eihän sitä koskaan tiedä.

Lupauksen lunastus

Vuoden vaihteessa lupasin harrastaa 200 tuntia liikuntaa vuonna 2014. Tänään se tuli täyteen ja reippaasti jäi vuotta vielä jäljellekin. Sohvalle ei kuitenkaan voi vielä heittäytyä, sillä lupasin myös pyöräillä 2500 km. Siitä tavoitteesta puuttuu enää vain n. 150 km, ei paha.

Hymyile, olet lämpökamerassa

Pitäisi varmaan olla huolissaan, sillä lycramyrkytys on pahentunut ja asvaltilla ajelu on alkanut kiinnostaa. Silloin tällöin tulee vietyä nakkikumimaasturia pitkin pikkuteitä. Toistaiseksi pisimmät siivut ovat olleet sadan kilometrin mittaisia.

Tajusin, että maantiepyöräilyn idea ja viehätys piilee pikkuteillä. Aiemmin olen ajanut joko kevyen liikenteen väylillä jopoteinien ja koirantaluttajien seassa tai valtatien laidassa rekkojen ravisteltavana. Perseestähän se oli. Pikkuteillä meininki on ihan eri: maalaismaisemia, pikkukyliä, mäkisiä ja mutkaisia teitä eikä liikennettä melkein ollenkaan. Vaihtelevia teitä ajellessa mielenkiinto pysyy yllä, eikä paikatkaan puudu niin pahasti. Esimerkiksi Boxintie Sipoossa on kuin kevyt vuoristorata-ajelu, jossa moottori olet sinä.

Kuinka sitten löysin nämä maalaistiet? Siitä on kiittäminen Stravan reittityökalua. Sen avulla voi kartalla suunnitella reitin, joka sitten tallennetaan ja näkyy Stravan älypuhelinsovelluksessa reissun päällä. Parasta on heatmap-toiminto, joka näyttää "kuumana" Strava-käyttäjien eniten ajamat reitit. Heatmapin avulla näkee helposti suosituimmat eli parhaimmat tienpätkät. Ei tarvitse arvailla, mitkä tiet sopivat pyöräilyyn.

Heatmap näyttää suositut reitit punaisella

Kun älypuhelin on ohjaintangossa kiinni, oman gps-sijainnin ja reitin saa aina tarvittaessa näkyviin. Sovellus seuraa valittua reittiä, mutta ei huomauta käännöksistä automaattisesti. Reittiä kannattaa siis jonkin verran painaa mieleen, jotta esim. risteystä lähestyttäessä voi avata kartan ruudulle ja tarkistaa, mihin suuntaan aiottu reitti viekään. Minulle reittityökalu on mahdollistanut turvallisen tutkimusmatkailun tuntemattomilla pikkuteillä ja samalla kuin varkain tehnyt asvaltin hinkkaamisesta mielekästä.

Uutta rautaa, eikun muovia: Trek Remedy 9.9

Elokuun alussa uskollinen ratsuni 2009-vuosimallin Gary Fisher Roscoe murtui neljän vuoden palveluksen jälkeen. Toivoin takuusta uutta takaswingiä, mutta sitä ei järjestynyt enää noin vanhaan pyörämalliin, eikä samanlaista runkoakaan enää ollut saatavilla. Roscoen valmistus on lopetettu samoin kuin Gary Fisher-merkkisten pyörien. Vastineeksi tarjottiin 2013-mallinen Trek Remedy 9.9-runko. Suostuin tarjoukseen oikopäätä, koska hiilikuiturunko malliston yläpäästä on huomattava parannus entiseen liki perusmalliin verrattuna.

12,18 kg tällä setupilla

Eilen sain Roscoen korvaajan käsiini kasattuna Roscoen vanhoilla osilla. Etuvaihtaja, ohjainlaakeri, keskiölaakeri ja taka-akselin kiinnitys piti vaihtaa uusiin standardien muuttumisen takia. Jouduin tietysti maksamaan uudet osat sekä osien vaihtotyön, mutta loppusumma on aivan mitätön verrattuna runkojen arvon erotukseen. Trekin takuu pitää kyllä asiakkaan erittäin tyytyväisenä. Mistään ei niuhotettu eikä yritetty tinkiä, vaan tiskiin lyötiin heti sellainen ehdotus, että minä asiakkaana olin melkeinpä onnellinen siitä että runko katkesi. Kiitoksen ansaitsee myös asian sujuvasti hoitanut pyöräliike Lundberg Keravalla.

Vanha iskari oli sattumalta sopivan mittainen

Sitten vähän ensivaikutelmia uudesta tulokkaasta. Nelisen tuntia olen ehtinyt jo kokeilla, joten jotain sanottavaakin jo on. 2013 Remedyssä on sentti enemmän joustoa kuin Roscoessa, joten Trekin tarkoittamaan geometriaan verrattuna keulakulma on nyt asteen verran jyrkempi ja keskiö aavistuksen matalammalla, koska käytössä on Roscoen entinen 140mm joustava keula. Pyörä tuntuikin jotenkin matalammalta myös ajaessa. Tasapaino pysyy paremmin ja vauhdissa meno on vakaampaa, mutta etenkin eilisellä säätölenkillä kammet kolisivat helposti kiviin ja etupyörä jotenkin tökki esteisiin. Tänään tuntui kuitenkin jo paljon sujuvammalta, taisin ehkä tottua uusiin mittoihin. Takalinkussa olisi säädettävä Mino-link, jolla keskiötä saa vähän nostettua. Samalla kuitenkin keulakulma jyrkkenisi entisestään, ja sitä en halua. Voi olla, että täytyy vaivihkaa katsella pidempää keulaa jostain.

Pohkeenkolhija ympyröitynä, Mino-link sen vieressä oikealla

Ensilenkillä huomasin, että takahaarukassa oleva terävähkö kulma ottaa perän joustaessa kiinni pohkeen sisäsyrjään esim. dropeissa ja röykkyisissä alamäissä. Kosketus oli sen verran kova, että hiljalleen alkoi jopa tehdä pohkeessa kipeää. Tänään ei vaiva kuitenkaan ollut yhtään niin paha. Ehkä opin tiedostamattani väistämään osumaa. Eiköhän tuon kanssa opi vielä elämään. Tässä mallissa takahaarukkakin on kokonaan hiilikuitua. Kuitu on aika herkkää teräville kolhuille, joten sitä on tarvis suojata. Haarukan yläputkissa ja eturungon alaputkessa on tuollainen "Carbon armor" ja haarukan alaputkea suojaa ketjun iskuilta paksu kuminen patukka.

Jykevä haarukansuoja

Aikoinaan jo Roscoessa ihastuin ABP-rakenteeseen, ja sellainen on Remedyssäkin. Siinä jousituksen takimmainen nivel on taka-akselin ympärillä ja ideana on, että jousitus säilyttää liikkumavaransa jarrutuksen aikana. Esim. single pivot-rungoissa (kuten aiemmin omistamani Mountain Cycle Fury) jarruttaminen jumittaa takajousitusta. ABP toimii ihan oikeasti ja sopii erittäin hyvin minulle, koska jarruttelen aivan liikaa alamäissä.

ABP-nivel taka-akselilla

Ei karppaajille

Kaiken kaikkiaan täällä on nyt erittäin tyytyväinen pyöräilijä. Remedy on kevyt mutta silti jykevä ja hyvin luotettavan oloinen. Runko on aivan nappikokoinen minulle ja jousitus toimii loistavasti. Toki pientä päivitystarvettakin keksin saman tien. Tuossa on rungon sisäinen letkunvienti Reverb Stealth-hissitolpalle, joten sellainen on varmaan hankittava. Täytyy myös hankkia napoihin päätyholkit, jotta saa vaihdettua taka-akselin takaisin 12x142-moodiin. Niin ja sitä pidempää keulaa pitää kokeilla jos vaikka käytettynä tulee vastaan sopiva 150-160-millinen . Muuten kaikki on just eikä melkein ja kilometrejä on toivon mukaan edessä runsain mitoin.

Keppi tarttui keskiöakseliin

Anti-psyykkausta: Et vaan osaa

Tubeless osa VI

Parit litkutusmuistiinpanot:

Shimano XT M775 + (käytetty) Kenda Nevegal DTC 2.35
Melko helposti nousi jalkapumpulla saippuaveden avulla. Piti ilmaa samantien.

DT XR400 + Onza Canis FR 2.25
Vanne tiivistetty kierroksella Gorilla tapea ja Joe's noflats-vannenauha käytössä. Asennus vaati lopulta huoltamokäynnin, jalkapumpulla en saanut mitenkään nousemaan. Kompressorilla nousi samantien ja tuli heti pitäväksi.

Oli hieman työlästä saada vanha rengas (Maxxis Aspen) pois vanteelta, koska litku oli liimannut kumin ja Noflats-nauhan niin tiukasti yhteen.

XCO Korso 2014: Hienosti kahdeksas!

Tulin Korson XCO-kisassa kahdeksanneksi. Kymmenestä kuljettajasta. Harrastesarjassa. Juhuu.

Ihan hauskaa oli kuitenkin. Vaikka suurimman osan aikaa ajoin ihan yksinään näkemättä muita, numerolappu antoi silti reippaasti hehkua etenemiseen. Polar arvioi suoritteen kategoriaan "maksimiharjoitus plus". 13 km, virallinen loppuaika 52:11, keskisyke 185, maksimi 200 ja kaloreita hukkui reitille 1057. Tavallisella lenkillä ei ikinä tule vedettyä tuollaisella sykkeellä, joten harrastesarjankin kisoihin on ihan perusteltua osallistua jos haluaa päästä ottamaan itsestä kaikki irti. Kun järjestäjät näkevät valtavasti vaivaa radan merkkauksessa ja muussa järjestelyssä, on oikein kiva että he antavat meidän jämäsarjalaistenkin tulla mukaan kohtuullista korvausta vastaan.

Lähdin kisaamaan teräsjäykkiksellä, koska yleisjuhtatäpärini Roscoe murtui. (Takuukäsittely on muuten heilahtanut eteenpäin melko muikein tuloksin, mutta siitä myöhemmin lisää.) Täysjoustolla olisin varmaan ollut jonkin verran nopeampi, mutta en lähtisi syyttämään hitaasta kulusta kalustoa. Ensiksi voi tarkastella kriittisesti omaa kuntoa, toiseksi ajotekniikkaa. Jäykkäperä kulki kivikoissakin ihan kivasti, mutta omat linjavalinnat olivat välillä aika tökkiviä. On muuten ärsyttävää, kuinka 29-vallankumous saa jääränkin pohtimaan, että olisiko se isopyörä kuitenkin tässäkin kohtaa tosi paljon nopeampi ja parempi. Olisihan se varmaan, mutta palataan asiaan sitten kun kuskissa ei ole enää mitään parannettavaa.

Rengasvalinta vahingossa onnistui. Edessä Ardent, takana Aspen; molemmat Maxxis ja 2,25 leveät. Koko viikon on sadellut, paitsi sopivasti tänään paistoi aurinko. Koska harrasteryhmän startti oli vasta klo 15, rata oli jo käytännössä kuiva. Yksi savisempi kohta oli, jossa Aspen suti railakkaasti. Muuten ei ollut pidon kanssa ongelmia.

Alkuvauhti oli jälleen kerran iso shokki ja jäin viimeiseksi. Sovittelin pitkään punaista lyhtyä käteeni, mutta ekan kierroksen puolenvälin jälkeen onnistuin ohittamaan pari kilpakumppania ja niille sijoille sitten jäin. Jossain vaiheessa keho vain tottui siihen, että sydän on koko ajan kurkussa ja henki alkoi kulkea paremmin. Toisella kierroksella linjavalinnat tai linjalla pysyminen oli kuitenkin tosi huonoa ja aiheutti tökkimistä. Väliajat menivät näin: starttiluuppi (1,4 km) 3:13, sij 10, +24s johtajasta. 1. koko kierros 23:54, sij 8 +4:01. 2. kierros 25:04 sij 8, +7:49. Maalissa edelläolevaan oli eroa 44s ja jäljessä tulevaan 1:03, joten ei tosiaan tarvinnut mitään sekuntitaistoa käydä.

Matkalla tuntui välillä raskaalta, mutta maalissa oli vielä menohaluja pidemmällekin siivulle. Olisi ehkä pitänyt painaa vielä vähän kovempaa. Päätetään tämä kuten edellisetkin kisaraportit: treenata pitää vielä paljon ja kyllämävieläjoskus.

Seuraava koitos Korsossa

Kävin tsekkaamassa XCO Korson tämän vuoden radan. Sen verran oli hiekkaa levitetty kivien väliin, että 26" jäykkäperälläkin pääsi etenemään. Siksi innostuin ilmottautumaan ensi viikon sunnuntain kisan harrastesarjaan. Harrastesarjan reitin pituus on vain 13 km, joten alle tunnin rypistyksellä selvitään. Voi siis mennä ihan täysii!

Radan esittelyvideo on kuin suoraan maailmancupista:

Enkkoja

Tänään oli aikaa tunnin asfaltinkihnutukselle. Oli jostain syystä sellainen olo, että teki mieli päästellä höyryjä. Lopputuloksena personal best kahdesta Strava-pätkästä ja kolmaskin jäi vain sekunnin päähän. En tiedä vihjaako tuo nousukunnosta vai mistä, mutta aika hyvä fiiwis tuli joka tapauksessa.

Ei voi käsittää!

Ei kyllä tavalliset kuolevaiset ikinä aja tuommosia. Onneksi on olemassa supersankareita, jotka tarjoaa viihdettä ja jännitystä meille taviksille. Päivää päälle viikon päästä ne vielä kilpailee ja tekee veret seisauttavia temppuja matkalla. Tossa linkin takana video radasta: http://www.redbull.com/en/bike/stories/1331669217117/red-bull-joyride-2014-gopro-course-preview
"Holy tailwhip!" sanois Robin.

Nyt keskeytti pyörä

Poikki on

Hieno ajopäivä Messilässä loppui ikävästi ennen aikojaan, kun Roscoen takahaarukka murtui. Mitään yksittäistä ratkaisevaa hittiä en huomannut, toistuva rasitus varmaan teki vaan tehtävänsä. Ukko on kuitenkin kunnossa, joten vähällä päästiin. Toivottavasti Trekiltä vielä saa uuden haarukan ja odotusaika on kohtuullinen.

Ajamisten koostumus muuttuu nyt vähäksi aikaa. Vielä voi kihnuttaa asvaltilla tai rymytä jäykkäperällä pusikossa, mutta kovempivauhtiseen ryskytykseen ja hissihommiin tulee taukoa.

Penkkipyöräilyä

Aina ei tarvi urheilla itse. Välillä voi vain vaan katsella kun muut tekee sitä hyvin. Redbull.tv näyttää maastopyöräilyn maailmancupia nettiteeveestä. Tällä hetkellä kisasirkus pyörii Kanadassa Mont-Sainte-Annessa kuuden viikon kesätauon jälkeen.

Oma suosikkini lajeista on XC Eliminator. Erät ovat vauhdikkaita ja sisältävät sähäkkää kylki kyljessä kisailua sekä yllättäviä tilanteita. Eilenkin miesten finaalissa nähtiin kaikkien neljän kuskin kasahärdelli. Parasta on, että erä kestää vain pari minuuttia. Jaksaa keskittyä.

DH:n tekee mielenkiintoiseksi vauhti, vaaramomentti ja taistelut sekunnin sadasosista. Ihmetyttää, miten ne pystyy vetämään niin helevetin lujaa. XCO:ssa ihmetyksen aihe on suunnilleen sama, mutta vähän eri kontekstissa. On ilo seurata upeeta maailmanluokan kuskien tykitystä ja miettiä miten ihmeessä ne jaksaa ja pystyy.

On se hienoa, että nykyään voi seurata tällaisia marginaalilajeja laadukkaina lähetyksinä ilman mitään satelliittikanavapaketteja. Äsken päättyi DH (josta katson koosteen) ja huomenna tulee XCO. Ensi viikonloppuna kisataan Windhamissa USA:ssa.

Messilä Bike Weekend Marathon: taas keskeytys

Hei vaan molemmille lukijoille! Nyt on jo kulunut sen verran aikaa, että viitsin purkaa Messilä Bike Weekend Marathonin pettymystä.

Järjestäjät olivat tehneet erittäin upean, monipuolisen reitin Hollolan maastoihin, mutta pääsin nauttimaan siitä vain kertaalleen. Alunperin keväällä suunnittelin, että 120 km olisi tässä vaiheessa kesää ajankohtainen ajosuorite. Kesäkuun lopussa jostain kuului järjen ääni ja ilmoittauduin 80 km sarjaan. Lopulta sitten ajoin vain yhden 40 km kierroksen (gps:ni mukaan 44,5 km), eli keskeytin.

Kisapäivän aamu meni jotenkin sählingiksi. Aluksi unohtuivat rillit kotiin, minkä muistin vasta Mäntsälässä. Onneksi ei tullut ongelmia piilolasien kanssa, sillä puolisokeana autoilu Hollolasta kotiin olisi ollut vähän turhan jännää. Sykemittari ei toiminut. Edellisenä iltana olin vaihtanut sykemittarin lähettimen pariston enkä testannut sen toimintaa. No eihän se tietenkään toiminut enää paikan päällä. Aivan yhdentekevä asia pyöräilyn kannalta, mutta jotenkin se vaan kisajännityksessa sekoittaa pasmat, kun datanörtti on mittaria tottunut käyttämään.

Lähtöhässäkässä ehdin nappaamaan kuvan menopel(e)istä

Kisan alku meni (taas) ihan liian kovaa. Alussa oli kauheita ylämäkiä ja vielä kauheampi vauhti. Pelkäsin kovasti polkuryysistä, joten lähdin syöksymään vauhtiryhmän perään itselleni aivan liian kovaa vauhtia, ilman lämmittelyä tietysi. En tullut ajatelleeksi, että koska 80 km startissa oli vain 25 kuskia, mitään isompaa ruuhkaa ei todellakaan syntyisi.

Kovan alkuvauhdin jälkeen 5 km kohdalla tuli pakollinen lepotauko rengashommien merkeissä. Schwalbe Rocket Ron EVO TLR 2.25 petti taas. Jossain mitättömässä kivessä oli revennyt takarenkaasta kylki sen verran ettei litku sitä pystynyt paikkaamaan, joten eipä siinä voinut muuta kuin panna pyörä katolleen ja asentaa sisäkumin. Hyttyset söivät, jengiä lappoi ohitse ja v-tutti.

Laika keskellä punaisessa paidassa. Hengitys on jo vähän tasaantunut, joten hymyntapainen irtoaa
Kuva: Mikko Tikka

Rengashommien jälkeen matka jatkui. Ohitin muutaman juurakoita vierastavan kuskin, mutta alun ryynäämisellä tienatuille sijoituksille ei enää ollut mitään asiaa. Matka eteni ihan OK, ohitin jopa ylämäissä jokusen kilpakumppanin, mikä on minulle todella harvinaista herkkua. 16 km kohdalla alkoi taas kuulua ikävää suhinaa. Tällä kertaa oli revennyt eturenkaasta kylki. Pyörä katolleen ja sisuri sisään. Juuri ohitetut kilpakumppanit hurauttelivat ohi ja vaihteen vuoksi purivat paarmat eikä hyttyset. Päätin että tästä lähin, kun haluan kiroilla, sanon "roketron." Harmitti, etten ottanut Korson maran kumiongelmista opiksi. Onhan kevyillä kumeilla toki kiva kiivetä ja kiihdytellä, mutta mitä iloa siitä on jos ne eivät kestä normaalia maastoajoa.

Kisan aikana lämpö oli siinä kolmenkympin kieppeillä koko ajan. Oma tankkaukseni oli onnistunut hyvin, joten kova lämpö ei ollut mikään iso ongelma. Energiaa riitti ja neste imeytyi. Piti vain muistaa juoda usein. Ajo sujui jopa niin hyvin, että pääsin nauttimaan flow-ilmiöstä. Ajantaju hämärtyi. Oli vain nyt ja ne näkyvät metrit edessä olevaa polkua. Ainoat raskaammat hetket koin lopun nousuissa Messilän laskettelurinteen huipulle. Lukuisista hyvistä hetkistä huolimatta jokin onneton tappiomieliala oli hiipinyt niskaan ja 3h 3min kierroksen jälkeen ilmoitin maalialueen toimitsijoille keskeytyksestä.

DH-radalla oli menossa aika-ajot, joita jäin rinteeseen seuraamaan. DH-kuskien ajo oli rohkeata, sulavaa ja hienoa katsottavaa, mutta silti mietin lähinnä itseäni. Alkoi tuntua, että annoin periksi aivan liian helposti. Kävin Vesijärvessä uimassa ja tunne vain vahvistui, koska olo ei ollut ollenkaan rasittunut. Söin terassilla kartanon pasta-aterian, kirosin roketroneja ja vannoin revanssia.

Ei tästä suorituksesta voi olla ylpeä. Olisi OK keskeyttää vaikka kramppeihin tai lämpöhalvaukseen taikka vakavaan kalustorikkoon, mutta tämä oli ihan surkeata emmäviitsi-osastoa. Kilpailukeskuksesta olisi varmasti löytynyt varasisäkumit mukaan toiselle kierrokselle ja maalin jälkeen olisi ollut oikeasti sellainen olo, että on jopa tullut urheiltua. Siitä olisi tullut hyvä mieli.

Ei näin. Harden the f**k up! Ja heitä Rocketronit roskiin.

Turkuretki

Peilityyni Littoistenjärvi

Kun kaikki turkulaiset maastopyöräilijät olivat Tahkolla, kävin kaikessa rauhassa muistelemassa vanhoja vakiopolkuja Turussa. Perjantaina seikkailin itäpuolella Pääskyvuori-Varissuo-Littoistenjärvi-akselilla, lauantaina lännessä Impivaara-Runosmäki-Pomponrahka-alueella. Sunnuntaina tein vielä pikaisen visiitin BMX-radalle sateessa.

Maastolenkeillä vauhti oli aika rauhallinen, koska reittiä piti välillä muistella ja polut olivat hieman muuttuneetkin esim. tuulenkaatojen takia. Nämä vanhat lempparipolut eivät muutenkaan ole mitään vauhtibaanoja vaan enemmänkin sellaista teknistä neppailua. Huomasin, että nykyisen kotiseudun neulasrännit ovat vähän muuttaneet minua maastopyöräilijänä. Moni ennen sujuvasti mennyt tekninen paikka tuntui nyt turhan haastavalta, mutta esim. ylämäet nousivat hieman helpommin kuin ennen vanhaan. Turun kalliot ja juurakkopolut toivat silti tosi kivaa vaihtelua ajeluun.

Kupittaan pemaksiraral

Kävin tänään tekemässä hauskaa ja mielekästä intervallitreeniä BMX-radalla. Kummasti hapotti jalkoja(kin), vaikka ei kauheasti polkea tarvinnutkaan. Yritin ajokoirahengessä vetää kahta kierrosta putkeen, mutta toinen kierros meni aina väsymyksen takia toheloinniksi. Parempi on vetää yksi kierros täysillä ja odotella sen jälkeen lähtölavalla hengityksen tasaantumista ennen seuraavaa vetoa. Ehdottoman hauskaa kokovartalopyöräilyä!

Korso 96, tai siis 64

Niinhän siinä sitten kävi kuten ennakoin. En selvinnyt viimeiselle kierrokselle. Myöhästyin aikarajasta minuutti viisikymmentäneljä sekuntia. Eipä sillä, kolmannelle kierrokselle olisin varmaan tarvinnut mukaan retkimuonaa, teltan ja makuupussin. Sen verran alkoi vauhti hiipua. Reissun dataa: 3:46:54, 64 km ja syke 171/198.

Kuva: Ari Alanko

Vaikka aamupäivällä vähän satoi, kisan alkaessa sää oli täydellinen, n. 20 astetta, puolipilvistä ja kuiva maa. Ajo sujui mukavasti ihan perinteiseen tapaan: metsäpoluilla minä ohittelin ja tieosuuksilla minua ohiteltiin. Noin 15 km kohdalla Mätäkivenmäen GSM-mastolla alamäen alkaessa huomasin etukumin tyhjentyvän. Ajattelin, että rengas tyhjenee hitaasti ja korjaan sen sitten mäen alla. Se oli iso virhe. Kolme sekuntia myöhemmin löysin itseni makaamasta oikealla kyljelläni pöpeliköstä naama humuksessa. Kumi olikin tyhjentynyt nopeasti ja ohjattavuus hävisi saman tien, GPS:n mukaan 27 km/h vauhdissa. Takanani tullut juuri ohittamani kilpakumppani huusi, että "sattuiko?" Vastasin, että "Kaikki OK," koska siltä tosiaan tuntui. Laskeutumisalusta oli onneksi pehmeä. Kun nousin ylös, säikähdin melkoisesti, kun jalkaa pitkin valui vuolaasti jotakin lämmintä ja tahmeaa. Kaikeksi onneksi valuva aines oli vain taskussa revenneen geelipussin sisältö. Pitkän aikaa takareisi ja pohje tarttuivat toisiinsa joka polkaisulla sokeriliisterin takia ja minusta olisi saanut loistavan muurahaissyötin.

Pannutuksessa taisi pääkin hieman heilahtaa, sillä yritin nostaa keskiuraan pudonnutta rengasta minipumpulla, mikä on ihan tuhon tuomittu yritys. Kun pää siinä vatkatessa selveni, tajusin että on pakko heivata litkut mäkeen ja kaivaa sisäkumi repusta jotta matka jatkuu. Kotona jälkitarkastusta tehdessä kävi ilmi, että tuskinpa tuohon vanteelle olisi rengas noussut edes kompressorilla. Vanne oli saanut mojovan kolhun (kuva alla). Katsotaan saanko tuosta enää tubeless-yhteensopivaa. Renkaan kyljessä oli muutamassakin kohtaa pientä rupea, mutta Rocket Roneihin sitä nyt voi tulla melkeinpä mistä vaan. Yhtään en tiedä missä kyseinen vahinko tapahtui, mutta pari mahdollisuutta tulee mieleen. Päästelin edellisen alamäen aika surutta koska siinä oli pari kivaa hyppyä ja maston ylämäkivikossakin oli monta mahdollisuutta lyödä vanne kiveen.



Rengashommia tehdessä haihtui ajofiilis aika tehokkaasti, kun jengiä virtasi ohi. Seitsemän minuuttia sain siihen parin minuutin renkaanvaihtoon tumpuloitua ja arvasin jo, että peli kolmannen kierroksen suhteen oli menetetty. Hyvään väliin pääseminen ja kahden kierroksen selvittäminen alle määräajan olisi vaatinut todella raivokasta ohittelua ja hirvittävää tsemppiä koko ajan. Lähdin kuitenkin kruisailemaan reittiä eteenpäin vaikka mieli teki ajaa suoraan kotiin. Jossain vaiheessa tsemppi kuitenkin lähti taas päälle ja ohittelukin sujui. Välillä raivokkaasti spurtaten ja välillä ihan tavallisesti.

Loppumatka meni oikeastaan ihan rentoa kovaa ajellessa. Toisen kierroksen puolivälin jälkeen vauhti alkoi kuitenkin ajoittain hiipua samaa tahtia motivaation kanssa. Samalla tuli sellainen pysyvä tunne, että kohta jossain kramppaa. Muuta siihen ei olisi tarvittu kuin liian kova ylämäkiveto, ohitus tai esim. kaatuminen. Kramppeja ei kuitenkaan ilmaantunut, mutta niiden uhkakin riitti viemään kaiken ylimääräisen puristuksen.

Pakko myöntää, että kierroksen loppuvaiheilla katsoin kelloa sellaisessa kohdassa, että ne pari minuuttia olisi vielä ollut helppo kiriä kiinni. Ei kuitenkaan huvittanut, koska päätös 64 kilometrin riittämisestä oli jo kypsynyt. Maalissa erittäin virkaintoiset toimitsijat panivat ajolleni stopin, olinhan ensimmäinen jonka he saivat pysäyttää. En protestoinut. Olin itsekin jo ihan valmis lopettamaan, rasitusta tuli ihan sopivasti. Kolmas kierros olisi varmaan vielä vielä jotenkin mennyt, mutta aivan liian hitaasti, eikä se tuntunut enää mielekkäältä.

Tästä jäi kyllä sopivasti hampaankoloon. Reitti oli nopea, mutta minä en. Ensi vuonna 96km saisi kyllä mennä. Täytyy treenailla kunto sellaiseksi, että tasaisellakin vauhdilla pääsee ilman paniikkia aikalimittiin ja jaksaa silti vielä veivata kolmannen kierroksen.

Korso 96 ja paha aavistus

Sunnuntaina jyystetään taas, kun vuorossa on Korso 96 MTB marathon. Minulla on tästä vähän paha aavistus.

Pientä huolta aiheuttaa nimittäin tapahtumassa oleva aikalimitti. Mikäli mielii kolmannelle kierrokselle, pitää kahta kierrosta (64 km) kiertää alle 3h45. Se tekee keskinopeudeksi n. 17 km/h, mikä on minusta maastoajoon aika korkea. Paitsi jos reitistä iso osa on hiekkatietä ja helppoa polkua. Vaikka pääosa poluista on omilta lenkeiltä tuttua, on koko radan nopeus kuitenkin mysteeri, koska en ehtinyt reitin tutustumisajoon mukaan. Viime vuoden voittaja (tietysti Henri Ojala) kiersi kaikki kolme kierrosta aikaan 3:25, joten reitti taitaa olla hyvinkin nopean puoleinen. Toki Ojalan tapauksessa kyse on aivan eri lajin ihmisestä, mutta kuitenkin.

Toinen - ehkä vähän isompi - huolenaihe on akuutti kunto. Juuri tälle viikolle osui taloyhtiön pihakivetystalkoot. Viime sunnuntaina tehtiin pidempi urakka ja sen jälkeen jokainen ilta on mennyt hiekkaa lapioidessa sekä betonilaattoja kanniskellessa ja latoessa. Tuon tyylinen hyötyliikunta on sinänsä erinomainen asia, mutta tällaiselle istumatyöläiselle oudoksestaan aika rankkaa. Lopputuloksena keho tuntuu kaikkea muuta kuin tuoreelta. Jalat ja selkä on jäykkänä ja käsiä kolottaa. Muutaman lenkinkin olen tällä viikolla heittänyt, mutta tahmeaa on ollut. Lauantaille tulee kivitöistä vapaapäivä, toivottavasti se riittää palauttamaan ja rentouttamaan riittävästi.

Jos Korso ysikuutosesta tuleekin kuusnelonen, olkoon sitten niin. Ajamista riittää siinäkin. Yritän kuitenkin puristaa kaksi kierrosta aikarajan puitteissa ja sen jälkeen ei sitten olekaan enää mihinkään kiire. Tällä kertaa tavoitteena ainoastaan maaliin pääsy.

Hissipyöräilyä eiku tunkkaamista

Näkymä Tornikeskuksen parkkipaikalta

Tänään päätin palautua eilisen tapahtuman rasituksista rennolla hissipyöräilyllä. Lähdin tsekkaamaan Klaukkalan Tornikeskuksen, joka avattiin taas tälle kaudelle parin vuoden tauon jälkeen. En ollutkaan siellä aiemmin käynyt.

Reissu oli sikäli epäonninen, että ehdin hissipyöräillä vain n. 40 minuuttia, kun hissi meni epäkuntoon. Pidin tunnin mittaisen evästauon, kunnes tuli selväksi ettei hissiä saada kuntoon tämän päivän aikana. Siispä hissipyöräily muuttui tunkkaukseksi. Olin tätä keikkaa varten asentanut pyörään -joka eilen palveli XC-kilpurina- jyhkymmät kiekot ja renkaat, flättipolkimet ja lyhyemmän stemmin. Mummoratas ja etuvaihtaja olivat siis vielä paikallaan, mutta helteessä ei huvittanut polkea mäkiä ylös, koska sitä lajia tuli eilen ihan tarpeeksi. Tunnin verran viitsin vielä työnnellä pyörää ylös, mutta sitten riitti hikoilu. Huvi/hyöty-suhde jää surkeaksi, jos hissi ei ole käytössä.

Tornikeskuksessa oli oikein mielenkiintoisia enskapolkuja, mutta DH-radat eivät oikein tällaiselle succis-arkajalalle sopineet. Minulla ei tosin ollut tänään kaikkein terävin päivä eikä ajorytmiä ja rohkeutta oikein löytynyt noin lyhyessä ajassa. Jäin myös kaipaamaan sellaisia pienempiä hyppyreitä, jota esim. Messilässä on tarjolla.

Tänään käytin ensimmäistä kertaa fullface-kypärää, ja se oli hellesäällä kyllä aivan järkyttävä hikikiulu etenkin kun motocross-tyyliset ajokakkulat olivat päässä. Parempi se on kuitenkin suojautua, kun noissa alamäissä vauhti nousee aika nopeasti.

Aulanko MTB suoritettu

Rauhallinen startti  kuva: Tawast Cycling Club

Kuuma kuntoajelu on nyt takana päin. Aika hyvin pääsin tavoitteeseeni, aika oli 3:32:37. 50km matkalle lähti 75 ajajaa joista 19 keskeytti. Oma sijoitukseni oli 50. Jännää muuten miten keho muuttaa toimintaansa kun on ajanotto käynnissä. Omaa ajoani en kehtaa kilpailemiseksi nimittää, mutta silti kun on tällainen pyöräilytapahtuma käynnissä, niin 170 syke alkaa tuntua normaalilta ja 150 lepäämiseltä. Tavallisella maastolenkillä on todella vaikea ajaa vastaavalla intensiteetillä. Siksi tällaiset kuntoajot ovat oivallisia korkean tehon/maksimitreenejä.

Reitti Aulangolla oli teknisesti helpompi kuin olin ymmärtänyt. Reitillä oli toki joitakin haastavampiakin paikkoja, mutta ne olivat lähinnä sellaisia nautintopätkiä, joita minä maastopyöräillessä yritän löytää. Reitillä oli niin paljon hiekkatietä, pitkiä hiekkatienousuja ja mutapätkiä, että luulin olevani cyclocrosskisoissa. Pyörää ei onneksi tarvinnut kuitenkaan kantaa.

Ensimmäisellä kierroksella otti vähän pattiin, kun hienot maastopätkät menivät niin nopeasti ohi ja sitten taas piti kihnuttaa ylämäkeä tai hiekkatietä. Tasamaan hiekkateillä ei minun kuntoni oikein riittänyt kunnon vauhtiin. Hiekkatietä mentiin myös muutama lasku alaspäin, joissa vauhti nousi tosi korkeaksi ja paikoitellen tuli hieman turvaton olo kurveissa, joissa oli liukasta irtohiekkaa. Metsäpoluilla oli mahtavia laskuja ja tasamaan flow-pätkiä, mutta muutamaan otteeseen jouduttiin ajamaan  flown-tappaja-mutarännejä. Monet niistä talutin, koska vauhtia sai siten yhtä paljon, mutta voimia kului vähemmän.

Ensimmäisen kierroksen ajosta teki tökkivää myös se, että mukana oli hyvin eri tyylisiä ajajia. Toiset olivat parempia ylämäissä ja toiset röykkyisillä metsäpoluilla. Itse poikkesin "harrasteluokan" valtavirrasta siten, että meinasin metsäpolkualamäissä ajaa toisten niskaan, mutta hiekkatieylämäissä porukkaa meni ohi oikealta ja vasemmalta. Mietin melkein koko ensikierroksen, että riittäisiköhän se 25 kilsaa, koska reitti ei oikein ollut minulle sopiva ja mieluisa. Päätin kuitenkin jatkaa, koska tiesin että toisella kierroksella pätkät ovat jo "tuttuja" ja matka taittuisi paljon joutuisammin. Mitään isompia väsymisen oireita ei myöskään ollut aistittavissa, joten matka jatkui suotuisissa merkeissä. Ainoa henkilökohtainen ongelma oli hieman överiksi mennyt tankkaus. Olin ylensyönyt kaikenlaista hiilaripitoista ja kokeillut myös myös maltodekstriinillä tankkaamista. Vatsahan ei sellaisesta pitänyt. Oli syynä sitten poikkeuksellinen ruokavalio tai ennen kokeilematon malto, mutta joka tapauksessa seurauksena oli mahtavia pakokaasuja ajellessa ja lopulta piti ensimmäisen kierroksen loppupuolella käydä pusikossa tyhjentämässä takaressu. Sen jälkeen olo oli kyllä paljon kevyempi ja meno maittoi taas.

Laikan perinteinen alamäki-ilme  kuva: Tawast Cycling Club

Toisella kierroksella sainkin sitten ajella yksin lähestulkoon koko ajan. Ohi ei tainnut tulla ketään ja itse ohittelin krampeista tai rengasrikoista kärsiviä ja muutaman jopa ihan rehellisesti ajamalla nopeammin. Kovin montaa ohitusta en kuitenkaan tehnyt, eikä ajoseuraakaan löytynyt, joten sain nauttia flowpätkistä ihan omaan tahtiin. Metsäosiot menivätkin hyvin, koska kukaan ei ollut edessä tökkimässä vaan sain tökkiä ihan itsekseni.

Hiekkatieosuuksilla olisin kuitenkin kaivannut sparraajaa. Tuntuman mukaan toinen kierros oli sujuvampi ja paljon nopeampi kuin ensimmäinen, mutta aikaa kuitenkin meni 28s enemmän. Kierrosten aikaero on mitättömän pieni, mutta pitää muistaa, että ensimmäisen kierroksen aika sisältää "vessa"tauon, alun hitaan hässäkän kun porukka jakautuu polulle sekä ylimääräisiä jarrutteluja alamäissä. Toisen kierroksen aikaa hidasti hitaasti ajamani tiepätkät ja nousut. Tiepätkillä pitäisi jaksaa painaa kovaa, koska niissä saa helpoiten aikaa alaspäin.

Tietenkin aikaa hidasti myös ystävämme maitohappo. N. 40 km kohdalla alkoi tuntua aika hapokkaalta. Sattumalta 40 km tuli täyteen juuri kun kolmas tunti vaihtui neljänneksi, mikä on kehon energiavarastojen osalta jokseenkin maaginen raja. Pieniä spurtteja pystyin vielä tekemään, mutta muuten suorituskyky oli laskemaan päin. Hapot tuntuivat taas eniten alaselässä, jalat eivät ehtineet kauheasti hapottua. Tuolle alaselälle pitäisi varmaan keksiä jotakin.

Mainitsin, että ohittelin joitakin rengasrikkoja ja kramppeja kärsineitä ajajia. Minullakin olisi varmasti ollut sisäkumi vaihdettavana vähintään kahdesti, kun ajoin huolimattomasti ja takarengas pamahti kovaa esteeseen. Onneksi en enää käytä sisäkumeja. Tubeless-viritetyt Maxxisit hyväksyivät kaltoinkohtelun mukisematta. Rengasvalinta muutenkin tuntui osuneen kohdalleen. Koska XT-takakiekko Rocket Roneilla meni huoltoon keskiviikon tötöilyn takia, otin alle Hope Hoopsit DT:n XR400 vanteilla, joissa takanavan laakerit pyörivät todella nihkästi. Renkaina oli edessä Maxxisilta Ardent 2.25 ja takana Aspen 2.25. Renkaat toimivat hienosti, enkä tiedä olisivatko keveämmät Rocket Ronit vaikuttaneet mitenkään. Myöskään nihkeät laakerit eivät kai loppujen lopuksi hidastaneet menoa. Kramppeja en kokenut ainuttakaan. Kenties siitä on hyötyä, että syön magnesiumia päivittäin. Join myös erittäin paljon, juomarepusta vettä meni n. 3,5 litraa (tankkasin kerran huollossa) ja lisäksi huoltopisteiltä urheilujuomaa useita mukeja. Silti suuta kuivasi ihan koko ajan ja hikeä valui kypärän alta jatkuvana norona.

Tänään tuli koettua niin iso annos succistelua, että jos keho ei huomenna kauheasti pane vastaan, vedän tasapainon nimessä fullface-potan päähän ja lähden tutustumaan Klaukkalan Tornimäen Bikeparkin hissipyöräilyyn. Kahden viikon päästä olisi edessä Korso 96. Voi pasha, miten mä jaksan!

Aulanko MTB huomenna

Huomenna pitäisi sitten lähteä vähän kauemmaksi pyöräilemään. Vuorossa on Aulanko MTB-tapahtuma Hämeenlinnassa. Huomisiltapäiväksi ennustetaan 27 asteen hellettä, joten hiki taitaa tulla. Keskiviikkona hankitut kuhmut ovat jo laskeneet, joten sen osalta olen kunnossa. Päivän kunto muuten on arvoitus.

En tunne reittiä ollenkaan, joten en oikein tiedä mitä siltä odottaa. Sen kuitenkin arvaan, ettei ihan samanlaista jumppaa ole tiedossa kuin Liedon XCO:ssa. Reitillä on ilmeisesti reilusti nousuja, mikä on minulle melkoista kryptoniittiä. Täytyy yrittää nauttia alamäistä sitten senkin edestä. Pitää myös muistaa ottaa alku rauhallisesti, ettei se vähäinen ruuti kastu heti lähdössä. Miettisen Olli tietää blogissaan että voittajan 50 km aika on 2h15. Sen perusteella asetan omaksi tavoitteekseni 3h30 ja neljän tunnin alitukseen olen tyytyväinen.

Näin pitkää maastolenkkiä en olekaan pitkiin aikoihin ajanut. Pitääpä oikein tarkistaa. Lohjan Oktoberfest viime lokakuussa oli 42 km, mutta sitten pitääkin mennä heinäkuulle 2011, kun ajoin Tahkon 120 km. N. 30 km lenkkejä on kalenterissa rutkasti, mutta sen pidempiä ei pahemmin ole tullut ajeltua. No eiköhän tuo huominen hoidu kunhan menee maltilla ja muistaa juoda.

Ajoin vähän huonosti ja nyt turvottaa

Salvador Dalin näkemys polkupyörän jarrulevystä

Asensin uudet TLR Rocket Ronit Shimanon XT-kiekoille. Eturenkaasta tuli pitävä, mutta takarenkaassa on jotain ihme neulanreikiä kyljessä. Vasta parin päivän pumppailun, heiluttelun ja lappeellaan makuuttelun jälkeen ilma alkoi jotenkuten pysyä renkaassa. Siitä riemastuneena lähdin iltasella sateen liukastamaan lähimetsään pikkuisen kokeilemaan, josko ilma pysyisi myös ajaessa.

Kolme ja puoli minuuttia myöhemmin löysin itseni vasemmalta kyljeltä ihmettelemästä maan matosten elämää. Keskittyminen oli hetkeksi herpaantunut ja liukas kivi hoiti loput. Kivikkoon kellahtaminen ei tehnyt hyvää pyörällekään. Takakiekosta oli yksi pinna poikki, toinen mutkalla sekä jarrulevyn muoto oli kuin surrealistin siveltimestä. Hyvä puoli oli se, että kotiin oli tosi lyhyt matka taluttaa. Tallilla yritin suoristaa jarrulevyä jakoavaimella, mutta levy on kyllä ihan FUBAR. Etsiessäni hyllystä varapinnaa muistin miksi olen yleensä välttänyt näitä erikoispinnattuja kiekkoja, sillä sopivaa pinnaa ei tietenkään löytynyt. Kyllä nuo kuitenkin kuntoon saadaan, mutta ei omin voimin vaan asiantuntevassa pyöräliikkeessä pienellä lompakon avauksella.

Kotona huomasin myös vasemman kyynärpään ja nilkan olevan turvoksissa ja aika arkoja. Mitään toiminnallista vikaa ei kuitenkaan tunnu olevan, joten osallistuminen Aulanko MTB:hen on edelleen lauantain ohjelmassa. Opin tästä ettei kannata "ihan pikkuisen vaan kokeilla" vaan keskittyä tekemisiinsä ihan kunnolla. Muuten saattaa hetken päästä turvottaa.

Lieto XCO 2014

Kuva: Antti Rantalahti

Nyt on kesän ensimmäiset kisatärinät täristy Liedossa (Strava-suoritus). XCO on siitä kivaa, että toimintaa on koko ajan. Huono puoli on se, että mittari pysyy punaisella ja silti muut menevät karkuun. Tuli ainakin hyvä maksimitreeni, mutta tässä vaiheessa kautta oli ehkä turhan rankka rypistys (keskisyke 183, max 203).

Erinäisistä syistä aiottu rataan tutustuminen jäi väliin ja lämmittelykin meni periaatteella suoraan autosta viivalle. Eka kierros menikin vähän turhan kovaa ja samalla piti omaksua ajolinjoja ennestään tuntemattomalla radalla. Toisella kierroksella keho taisi tottua intensiteettiin, koska ei enää tuntunut ihan niin pahalta. Kolmannella kierroksella aloin jo tietoisesti vähän rauhoittaa menoa ennenkuin näkökenttä alkoi liikaa hämärtyä. Neljännen kierroksen loppuvaiheessa kisan voittaja Ojalan Henri ohitti minut jo toisella kierroksella ja hänen päästyään maaliin päättyi kisa minultakin. Kaksi minuuttia nopeammin jos olisin ajanut, olisin ehtinyt viidennelle kierrokselle, mutta ihan hyvä näin. Neljä kierrosta kuudesta ehdin ajaa, mikä oli riittävästi. Muuten olisi pitänyt laskea vauhtia ihan retkeilytasolle.

Yllättäen kaikkien neljän kierroksen ajat olivat minulla noin minuutin sisällä toisistaan ja keskisykkeessäkin vain muutaman lyönnin ero, vaikka tunne oli että vauhti hidastui koko ajan. Kolmas kierros oli jopa nopein, vaikka sen aikana annoin aika usein tietä kierroksella ohittaville. Ohittajien menoa oli kyllä kiva seurata, kerrankin näki oikein kunnon nopeita maastopyöräilijöitä täydessä vauhdissa. Välillä kuului vain humahdus, kun he pyyhälsivät ohi. Samalla tuli poimittua aika hyviä ajolinjoja, joista osa toimi hitaammaallakin vauhdilla. Linjojen valinnassa oli muutenkin parantamisen varaa, johtuen lähinnä tuntemattomasta radasta.

Oma tulos oli sitä tasoa, että siitä ei tarvitse sen enempää puhua, mutta yksi asia ainakin kävi selväksi: tarvitsen paljon lisää treeniä. Olis kivaa ajaa kovaa.

Kisakesä

Nyt näyttäisi siltä, että lähden viikonloppuna harrasteluokan jarrumieheksi Liedon XCO-kisaan. Suorittaminen eilisellä lenkillä vihjaili siihen suuntaan, että raskas kisa on tulossa kun intoa on enemmän kuin kuntoa. Liedon radan kierros on kuitenkin vain 3,4 km, joten eiköhän kierroksella ohittava kärki päästä minut kärsimyksistäni ennen täyttä  20,4 km matkaa.

Ilmoittauduin äsken myös Aulanko MTB-tapahtumaan, joka on 24.5. Siellä ajetaan 50 km mainospuheiden mukaan mielenkiintoista reittiä hienoissa maisemissa. Toivottavasti mainospuheet eivät ole puppua.

Kauden päätapahtumana pidän kotikulmien Korso MTB-tapahtumaa 8.6. jossa yritän ajaa koko 96 km matkan. Pohdin myös osallistuvani Messilä Bike Weekendin maratonin 120 km matkalle. Siinä olisi touko-kesä-heinäkuulle mukavan progressiivinen 20-50-96-120 km setti maastopyörätapahtumia. Elokuussa sitten varmasti Korso XCO ja ehkä Taivassalon Greenrace.

Sellaisia suuria suunnitelmia tälle kesälle. Katsotaan, mihin sitten loppujen lopuksi jaksankaan lähteä...

Hissi pohjakerrokseen

Annoin periksi trendille. Hankin nimittäin muodikkaan hissitolpan. Asensin sen kuitenkin epämuodikkaaseen teräsrunkoiseen jäykkäperään, jotta tasapaino säilyisi. Puolustaudun kuitenkin sillä, että hissitolppa on erittäin hyödyllistä käyttömuotia ja luultavasti jää elämään ainakin joidenkin alakulttuurien tyylikoodistossa.

Kävin tekemässä ensimmäisen lenkin uuden tolpan kanssa ja totesin sen erittäin käyttökelpoiseksi. Hankalissa paikoissa on hyvä saada satula alemmas pois tieltä. Tavallista tolppaa ei ikinä viitsi ruveta säätämään mitään lyhyttä kikkailua varten, mutta hissitolpalla operaatio ei vaadi edes pysähtymistä. Esimerkiksi erään soramontun pumptrackmaisessa aallokossa liikeratoja rajoitti ennen ikävästi takapuoleen mätkivä satula, mutta tänään oli helppo pumppailla lisää vauhtia kun satula oli alhaalla.

Oikeastaan ainoa haittapuoli on se, että satula alhaalla meno muuttuu ihan kokovartalopyöräilyksi, koska ajamiseen saa reippaasti lisää aktiivisuutta. Se toki nopeuttaa etenemistä ja on paljon hauskempaa, mutta vie myös mehut aika nopeasti. Onneksi tuohon ongelmaan on yksinkertainen ratkaisu: pitää vaan treenata enemmän. Niin ja toinen haitta on muutama sata grammaa lisää painoa pyörään, mutta sillä nyt ei kai ole kovin suurta merkitystä.

Tässä kyseisessä tolpassa on 90 mm säätövara, mikä kuulostaa kovin vähäiseltä. Yllättäen kuitenkin puolivälin asento, eli vain 45 mm madallus oli käyttökelpoisin. Alin asento on tarpeen vasta erikoistilanteissa, kuten vaikkapa pumptrackillä tai muussa kikkailussa.

Tubeless osa V

Taas on tullut kokeiltua eri yhdistelmiä tubeless-harrastuksen puitteissa. Tässä muistiinpanoja kokeiluista itselle ja mahdollisesti muille kiinnostuneille.

Bontrager Duster TLR + Rocket Ron Evo 2.4 TLR
Jalkapumpulla nousi huippuhelposti napsahtaen. Tiivistyi saman tien. Ehkä helpoin ja huolettomin asennus tähän asti.

Mavic EN521 + Maxxis Ardent EXO 2.4
Joe's noflats-vannenauhat käytössä. Nousi jalkapumpulla, hieman tarvittiin saippuavettä liukasteeksi. Pientä kuplimista litkujen lisäämisen jälkeen, mutta tiivistyi nopeasti

Mummolaan kun pyöräilin

Jokin oikosulku taisi taas käydä päässä, kun ehdotin perheelle vierailua Lahden mummolaan siten, että muut menevät autolla ja minä pyörällä. Korson maratoniin valmistautuminen vaatii pitkiä lenkkejä ja laskeskelin, että tässä olisi oiva tilaisuus pyöritellä kampia neljä tuntia.

Aamulla suunnitelma vähän kadutti. Väsytti, koska unta oli takana vauvaperheen tyypilliset 5h 45 min ja päätäkin vähän särki. Kymmeneltä viimein pääsin starttaamaan ja siinähän se väsymys ja päänsärky pikkuhiljaa hälveni. Tilalle tuli semmoinen hyvä fiilis. Kevätilma oli parhaimmillaan, aurinko paistoi täydeltä terältä ja matkalla lämpö vaihteli 14 ja 20 asteen välillä. Olin vaihtanut multipurpose-Trekiin Continentalin 28mm leveät Gatorskinit alle. Ne rullasivat äärettömän herkästi verrattuna renkaisiin joihin maastopyöräilijä yleensä on tottunut. Tämän rengastuksen varjopuolena on valitettavasti aivan järkyttävän näköinen fillari, joka taatusti saisi fillarifoorumin tyylipoliisien sakkolaput rapisemaan ja herkimmät esteetikot oksentelemaan. Melkein oli itsekin pakko ajaa silmät kiinni.

Järkyttävä hökötys

Matka kuitenkin taittui todella jouhevasti. Pidin yhden pienen evästauon, ja vähän päälle 83 km matkaan meni 3 tuntia ja 12 minuuttia. Maantien laidan seurailu on edelleen mielestäni aika tylsää, mutta tällä kertaa ei totaalista pitkästymistä tullut, koska pyörä tuntui kulkevan. Loppumatkasta innostuin Hollolan ylämäissä jopa hieman revittelemään, koska energiaa tuntui olevan tuhlattavaksi. Kädetkään eivät tällä reissulla puutuneet, ainoastaan ahteri jonkin verran.

Mitä kuuluu ja missä mennään?

Rakas päiväkirja,

ihmettelet varmasti miksei minusta ole kuulunut mitään yli puoleen vuoteen. Tässä vuoden 2014 ensimmäinen postaus, joka sisältää koottuja selityksiä.

Syksy ja talvi
Syksy oli pitkä ja synkkä. Ensin ei meinannut talvi tulla millään. Tammikuun viides kävin pyörälenkillä jäättömiä pyöräteitä pitkin. Sitten talvi kuitenkin alkoi ja oli pitkän aikaa yli parikymmentä astetta pakkasta. Pari viikkoa sitä, sitten äkkikäännös ja pari viikkoa plussakelejä. Siis mitä hittoa!? Lunta ei missään vaiheessa ollut niin paljoa, että olisi päässyt hiihtämään. Lisäksi marras-joulukuussa olin liki viisi viikkoa sitkeässä mutta kuumettomassa flunssassa. Näissä merkeissä en kirjannut marraskuun kymmennen ja joulukuun viimeisen päivän välillä ainuttakaan liikuntakertaa. Kyllä oli synkkää.

Uudenvuodenlupaus
Liikkumattomuus alkoi kuitenkin ahdistaa, joten johonkin piti ryhtyä. Päätin tehdä uudenvuodenlupauksen 2014 liikuntamäärästä. Pohdinnan jälkeen asetin tavoitteeksi vähintään 200 tuntia. Se on noin neljä tuntia viikossa. Ei kuulosta paljolta, mutta tälläkin hetkellä olen tavoitteesta vähän jäljessä. Mutta älä murehdi, kesän tullen liikuntamäärä nousee varmasti.

Toiseksi vuositavoitteeksi asetin pyöräillä vähintään 2500 km. Siitä olen tällä hetkellä todella pahasti jäljessä, mutta uskon että kesä tuo tähänkin korjausliikkeen.

Tavoitteellisuus on tuonut liikuntaharrastukseen toivottua jäntevyyttä, vaikka arki puristaakin ja muut kiireet vievät aikaa.

Juoksu
Koska surkeissa keleissä pyöräily ei oikein inspiroinut, kokeilin juoksemista. Se on jo valmiiksi niin kurjaa touhua, ettei kurja sää enää haittaa. Ikinä en ole hirveästi juoksemisesta pitänyt, mutta alkuun väkisin vääntämällä ja riittävän rauhallisella aloituksella hölkkä alkoi pikku hiljaa maistua. Juoksutyyli on toki lähempänä sarvikuonoa kuin gasellia eikä vauhtikaan päätä huimaa, mutta pääasia on että tulee liikuttua. Juoksu on aika-hyötysuhteeltaan aivan ylivertaista. Välinehuoltoon ja suorituspaikalle siirtymiseen ei kulu aikaa ollenkaan.

Tärkeämpi syy hölkkäilyyn oli osallistuminen työporukan kanssa Karhuviesti-maantieviestijuoksuun. Viime vuonna tein ennen kisaa vain kaksi juoksutreeniä ja kisassa tuntui aivan kamalalta. Tänä vuonna päätin hoitaa asian paremmin ja kävin juoksemassa n. 20 kertaa ennen tapahtumaa. Suunnitelma toimi. Juoksin 9,2 km mittaisen osuuteni aikaan 44:34, joten aika parani vuodessa reilulla seitsemällä minuutilla, enkä edes pelännyt kuolevani reitille. Alkanutta juoksuharrastusta ei tietenkään kannata lopettaa, mutta painopiste saa nyt kevään tullen siirtyä pyöräilyyn. Kerta viikossa hölkkää riittänee.


Että sellaista tänne kuuluu. Kerron lisää taas ensi kerralla. Lupaan kirjoittaa useammin, kuulemisiin!