Syysmasennus

Allekirjoittaneella tuppaa syksy aina menemään liikunnan suhteen ihan plörinäksi. Kun putoaa marraskuun mustaan hautaan, ulkoilu ei kiinnosta yhtään, väsyttää koko ajan ja lisäksi melkein kaikki pöpöt ja virukset tuntuvat kouraisevan syvältä. Tänä vuonna oli tarkoitus panna syysmasennukselle hanttiin, mutta eihän siinä niin käynyt.

Hankin lokakuun lopulla trainerin (Elite Turbo Muin) muutaman vuoden tauon jälkeen. Trainerin hankkimisen taka-ajatuksena oli välttää viime vuosien totaalilösähdys. Trainerilla rallattelu tuntuikin aluksi niin kivalta, että tein sitä hyvin ahkerasti. Eikä mitään tylsää PK-hinkkausta vaan kovia intervalleja ja korkeaa tehoa. Seurauksena oli sellainen reisijumi, ettei nukkuminen meinannut polvisäryn takia onnistua. Toipumiseen lepäillen ja pilatesrullan kanssa taisi mennä pari-kolme viikkoa.

Syystalven keli on taas ollut hyvin eteläsuomalainen. 0-5 astetta kalseutta, märkää ja harmaata. Vain muutama pakkaspäivä on ollut ja pari kertaa tullut pikkuisen lunta, joka on sulanut saman tien pois. Ei tietoakaan hiihtokeleistä tai valaisevasta lumesta. Näissä olosuhteissa olen halunnut sääliä pyöräkalustoa ja pesukonetta, enkä ole viitsinyt lähteä pyöräilemään ulos.

Syksyn synkän asetelman täydentävät kaksi päiväkotipilttiä, jotka ahkerasti kuskaavat kotiin viruksia ja varastavat venhempiensa yöunista sen, mitä noiden virusten vastustaminen vaatisi. Niinpä on tullut podettua flunssaa lähes joka toinen viikko, tosin yleensä ilman kuumetta. Onneksi ei mitään sen pahempaa. Työssäkäynti ja päivittäiset toimet ovat kyllä jotenkuten onnistuneet, mutta liikuntaa on ollut pakko välttää. Terveinä päivinä olen yrittänyt ehtiä trainerille, hölkälle tai kahvakuulalle, mutta säännöllinen harrastaminen ei ole onnistunut.

Mutta kyllä tästä noustaan vielä. Jostain oudosta syystä on alkanut tehdä mieli jopa juoksulenkille. Tuo ulkona odottava mustuuskaan ei enää tunnu haittaavan, kun taukoa on riittävästi takana. Pian on talvipäivänseisaus ja sittenhän alkaa jo elämä voittaa. Lunta toivon kovasti, että Vantaan pienemmilläkin kuntopoluilla pääsisi hiihtämään. Realistina ymmärrän, että se on varmaan turha toive, mutta eihän sitä koskaan tiedä.