The Escape Plan Challenge

Stravassa on syyskuussa pyörinyt uusi The Escape Plan-niminen haaste. Sen ideana on, että neljän viikon ajan pitää tehdä vähintään 15 minuutin liikuntasuorite viitenä päivänä viikossa. Sain tehtävän tänään suoritettua ja aika mielenkiintoinen haaste on ollut. Tavallisten arkikiireiden sekaan on pitänyt suunnitella liikuntapätkiä tunnollisemmin kuin yleensä. Sen takia on pari kertaa ollut pakko käydä illalla kävelyllä, kun ei muuta ole ehtinyt. Haasteen myötä olen myös ajanut maastolenkkiä sateessa, mitä en kauhean mielelläni ole yleensä tehnyt. Mutta eihän se niin kovin kamalaa ollutkaan, ja varmaan sitä tulee jatkossa tehtyä enemmänkin.

Syysflunssa ehti onneksi loppua juuri ennen haasteen alkua, mutta kyllä silti oli pakko hiukan jälkitiloissa nuhaisena urheilla. Pidin toki kuitenkin kuorman silloin kevyenä. Selkeä muutos aiempaan oli myös se, että paljon tuli vedettyä lyhyempää (n. 1h) lenkkiä kuin yleensä. Ajatuksena oli, että varmasti palautuu seuraaviin treeneihin, ja pitää sitä muilta kiireiltä ehtiä nyt edes tunti jyystää. En tiedä sitten kumpi on oikeasti parempi, lyhyttä lenkkiä useammin vai pidempää harvemmin.

Eräs yllättävä juttu oli myös haasteen aiheuttama stressi ja pakko suorittaa ne viikon viisi treeniä, vaikka haasteen mokaamisesta ei edes seuraa mitään. Eikä sen puoleen onnistumisestakaan. Silti otin homman aika tosissaan. Liikunnan säännöllisyys on totta kai hyvä juttu, mutta silti menen nyt ilolla kohti vapaamuotoisempaa liikkumista. Ehkä urheilen hieman harvemmin, mutta enemmän kerralla.

Jäykkiksen elvytystä

Jäykkäperäinen maastopyörä on hieno vehje. Se on niin paljon ajajan laite, että on ihan päivän kunnosta ja fiiliksestä kiinni, kuinka se kulkee ja pääseekö sillä mihinkään. Surgella ajaessa on viime aikoina tullut jonkin verran liikaa niitä huonoja päiviä. Pahin ongelma siinä on vaimennukseltaan kehnohko ja vetelä keula. Keulaa hankkiessa tuli pihisteltyä ja hankin Sektorin. Se on ollut semi OK, vaikka joku Revelation tai Lyrik olisi ollut järkevämpi (vaikka toki kalliimpi) valinta. Silloin oletin, ettei jäykkäperässä keula ole niin justiinsa, mutta kyllä se vaan vaikuttaa paljonkin. Nykypäivänä paremman suorakaulaisen (non-tapered) keulan hankkiminen on aivan ihan mahdotonta niin uutena kuin käytettynä.

Rungon toinen ongelma on 27.2mm satulaputki, johon ei kunnollista hissitolppaa ole olemassa. Nykyinen Brand-X Ascend toimii OK, vaikka sen joustovara on turhan pieni (105mm). Wiggle vaihtoi mukisematta edellisen tolpan uuteen, kun satulan kiinnitys alkoi pyöriä ympyrää omaan tahtiinsa. Tämä nykyinen tolppa ei edes narise rungon sisällä kuten ne edelliset, joten plussat siitä.

Kolmas ongelma on turhan jyrkkä keulakulma. Vuonna 2011 67 astetta oli vielä loiva, mutta nykyään se saisi olla 65° tai loivempi. Näistä asioista johtuen on pieni 29-endurojäykkäperäkuume päällä koko ajan, mutta olen onnistunut sitä vielä vastustamaan. Sain jopa kerran Sappeella kokeilla erään herrasmiehen NS Bikes Eccentric Alua. Se tuntui hyvältä, mutta en silti vielä ole hankkinut omaa. Jotenkin en pysty oikeuttamaan itselleni uutta pyörää kun vanhoillakin pääsee, ja yhä 26-tuumaisella ajeleminen tuottaa jotain mielikuvitus-OG-skenepisteitä, vaikkei sitä pääsääntöisesti ole edes ketään katsomassa. Kuitenkin hyvänä päivänä Surge kulkee ihan sikahyvin ja sillä ajaminen on hauskaa. Huonona tekee vain mieli heittää se pusikkoon ja kävellä himaan. Isoin parannuksen kohde tuossa on tietysti itse kuski ja siinä on vielä (rutkasti) kehittämisen varaa. Eikä kuskin kehittäminen edes maksa muuta kuin aikaa ja vaivaa.

No jotakin piti kuitenkin keksiä, joten päätin vaihtaa ohjaustangon. Entinen hiilikuituinen Easton Haven on hyvä, mutta jotenkin se ei sovi lapaseen täydellisesti. Se on vain 71-senttinen ja taivutukset tuntuvat vielä vuosien jälkeenkin erikoisilta. Löysin sikahalvalla Answer Protaper-tangon 75-senttisenä, joten laitoin tangon vaihtoon. Tanko on tasan saman mittainen ja muotoinen kuin Remedyn hiilaritanko, mutta alumiininen. Ensilenkin perusteella se myös sopii minun käpäliin kuin valettu. On yllättävää, miten paljon neljä senttiä lisää pituutta ja käteensopivat taivutukset vaikuttavat pyörän hallintaan. Käteensopiva stonga jotenkin antoi huonolle keulalle ihan kaiken anteeksi. Edes 140g painonlisäyskään ei tunnu missään, eikä Havenin hiilikuidusta tunnu maastopyörässä koituvan mitään tärinänvaimennusefektiäkään. Plussaa on vielä se, että molemmissa maastureissa on nyt saman muotoiset stongat, joten ajamaan voi lähteä ilma totuttelua kummalla pyörällä tahansa.

Olipa siis hyvä ja halpa päivitys. Eiköhän tällä taistella taas jonkin aikaa pyöräkuumetta vastaan. Tosin yksi 29-kumi on jo hyllyssä odottamassa projektia ympärilleen, ja pyörän kasaaminen on kivaa, joten kattellaan...