Kuva: Ari Alanko |
Pannutuksessa taisi pääkin hieman heilahtaa, sillä yritin nostaa keskiuraan pudonnutta rengasta minipumpulla, mikä on ihan tuhon tuomittu yritys. Kun pää siinä vatkatessa selveni, tajusin että on pakko heivata litkut mäkeen ja kaivaa sisäkumi repusta jotta matka jatkuu. Kotona jälkitarkastusta tehdessä kävi ilmi, että tuskinpa tuohon vanteelle olisi rengas noussut edes kompressorilla. Vanne oli saanut mojovan kolhun (kuva alla). Katsotaan saanko tuosta enää tubeless-yhteensopivaa. Renkaan kyljessä oli muutamassakin kohtaa pientä rupea, mutta Rocket Roneihin sitä nyt voi tulla melkeinpä mistä vaan. Yhtään en tiedä missä kyseinen vahinko tapahtui, mutta pari mahdollisuutta tulee mieleen. Päästelin edellisen alamäen aika surutta koska siinä oli pari kivaa hyppyä ja maston ylämäkivikossakin oli monta mahdollisuutta lyödä vanne kiveen.
Rengashommia tehdessä haihtui ajofiilis aika tehokkaasti, kun jengiä virtasi ohi. Seitsemän minuuttia sain siihen parin minuutin renkaanvaihtoon tumpuloitua ja arvasin jo, että peli kolmannen kierroksen suhteen oli menetetty. Hyvään väliin pääseminen ja kahden kierroksen selvittäminen alle määräajan olisi vaatinut todella raivokasta ohittelua ja hirvittävää tsemppiä koko ajan. Lähdin kuitenkin kruisailemaan reittiä eteenpäin vaikka mieli teki ajaa suoraan kotiin. Jossain vaiheessa tsemppi kuitenkin lähti taas päälle ja ohittelukin sujui. Välillä raivokkaasti spurtaten ja välillä ihan tavallisesti.
Loppumatka meni oikeastaan ihan rentoa kovaa ajellessa. Toisen kierroksen puolivälin jälkeen vauhti alkoi kuitenkin ajoittain hiipua samaa tahtia motivaation kanssa. Samalla tuli sellainen pysyvä tunne, että kohta jossain kramppaa. Muuta siihen ei olisi tarvittu kuin liian kova ylämäkiveto, ohitus tai esim. kaatuminen. Kramppeja ei kuitenkaan ilmaantunut, mutta niiden uhkakin riitti viemään kaiken ylimääräisen puristuksen.
Pakko myöntää, että kierroksen loppuvaiheilla katsoin kelloa sellaisessa kohdassa, että ne pari minuuttia olisi vielä ollut helppo kiriä kiinni. Ei kuitenkaan huvittanut, koska päätös 64 kilometrin riittämisestä oli jo kypsynyt. Maalissa erittäin virkaintoiset toimitsijat panivat ajolleni stopin, olinhan ensimmäinen jonka he saivat pysäyttää. En protestoinut. Olin itsekin jo ihan valmis lopettamaan, rasitusta tuli ihan sopivasti. Kolmas kierros olisi varmaan vielä vielä jotenkin mennyt, mutta aivan liian hitaasti, eikä se tuntunut enää mielekkäältä.
Tästä jäi kyllä sopivasti hampaankoloon. Reitti oli nopea, mutta minä en. Ensi vuonna 96km saisi kyllä mennä. Täytyy treenailla kunto sellaiseksi, että tasaisellakin vauhdilla pääsee ilman paniikkia aikalimittiin ja jaksaa silti vielä veivata kolmannen kierroksen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti