Surgeen uusi voimansiirto

Kovasti on poltellut jäykkäperän uusiminen. CRC:ssä oli jo viikkotarjouksessa hieno NS Bikes Eccentric CroMo-runko. Sen verran kuitenkin painelin lompakkoa otsaa vasten, että sain pahimman pyöräkuumeen talttumaan ja runkotarjous meni ohi. Uuden mieluisan pyörän rakentaminen veisi aika paljon pätäkkää, koska valmiina on ainoastaan (XXL:n poistohyllystä bongattu) 29" Minion DHF. Ja kyllähän tuo 26"-jäykkäperä jotenkin kulkee jos alla on pulleammat kumit. Keula on suoralla kaulalla ja 32mm liukuputkilla turhan vetelä, mutta tuohon runkoon ei oikein muuta ole tarjolla.

Tästä lähdettiin: Sram X9 medium-häkillä jostain vuosien takaa, ja XT:n yhdeksänlehtinen 11-34 pakka

Vipu oli kai X7

Uutta jäykkistä en siis raaski vielä rakentaa ja suorakaulaisen keulan päivitys ei nykypäivänä oikein onnistu. Jotain tehdäkseni päätin hankkia Surgeen 11-vaihteisen voimansiirron. Tavallaan on ollut ihan siististi jäärä-cool ajaa 9-vaihteisella. Vaihteet ovat toimineet ihan moitteetta ja välityksetkin pääsääntöisesti riittäneet, mutta ketjun kalkatus kytkimettömällä vaihtajalla on alkanut rassata hermoja. Remedyssäkin on yli vuoden jo ollut 11v-XT voimansiirto ja se on ollut aivan mahtava. Hommasin siis Surgeen samanlaisen. Tai melkein samanlaisen. Surgessa on vanhemman malliset SLX-jarrut, joten jarrukahvan ja vaihdevivun liitos on mallia i-spec B. Vipujen mukana ei tullut asennusohjeita. Pienen pähkäilyn jälkeen sain pikku palaset sopimaan ja vivun kiinni jarrukahvaan. Mutta B:ssä ei ole säätövaraa oikein yhtään i-spec II:n verrattuna. Vipu jää siis peukalosta turhan kauas, kun jarrukahva on sopivassa kohdassa. No kai siihen tottuu.

Tähän päädyttiin: uusi XT-vaihtaja ja yksitoistalehtinen 11-42 pakka

XT-vipu SLX-M675 jarruissa i-spec B-kiinnityksellä ja uudet 33mm paksut Eastonin gripit

Pienen pihapyörähtelyn perusteella vaihteet toimivat odotetulla tavalla eli erittäin täsmällisesti, mutta etujarru ulvoo kuin pistetty sika eikä pidä yhtään. Huoh. Levyjen ja palojen putsaus ei auttanut. Jarruja en kuitenkaan ajatellut pistää vaihtoon, varsinkin kun valitsin vivun kiinnityksen vanhojen jarrujen mukaan. Kaipa tuo ongelma kotikonstein selviää. Sehän on hyvä kun syksyn pimetessä on pajalla tekemistä...

Evo MTB 2018

Kun netistä pomppasi silmille, että esi-isieni mailla Lammin Iso-Evolla järjestetään tänä vuonna uusi maastopyörätapahtuma Evo Trail Weekend, päätin lähes oikopäätä lähteä kokeilemaan. En ole aiemmin ajanut numerolappu keulassa näin syksyllä, mutta eipä tuo haitannut. Hyvin ajetun kesän jälkeen on kunto kohdillaan eikä syyskuussa ole vielä liian kylmää ja märkää.

kuva: Terhi Sillanpää

Tapahtuman järjestelyt olivat todella hyvät. Ei vain uudeksi tapahtumaksi hyvät vaan ihan yleisestikin. Nettisivut ovat hyvät, tiedotus oli selkeää ja riittävää, sekä toiminta tapahtumapaikalla tosi toimivaa. Huoltopisteitä oli matkan varrella vähintäänkin riittävästi ja kaikki tarpeelliset eväät oli tarjolla. Reitti oli myös merkattu erittäin hyvin ja oli hienoa, että koko 65 km matka mentiin yhtenä kierroksena.

Reitti muutoin ei oikein ollut minun makuuni. Valtaosa matkasta tehtiin metsäteitä pitkin, ja niiden ajaminen on aika tylsää. Ajaminen on pelkkää polkemista eikä mitään maisemia ole. Molemmin puolin tietä näkyy vain puita. Vähäiset polkupätkät olivatkin sitten ylivaikeita ajaa, kivikkoisia ja kiemuraisia tai sitten tahmean pehmeitä, joissa oli juuria seassa. Kun ensin oli jauhanut kilsatolkulla hiekkatietä, ei ajorytmiä polulla löytynyt sitten millään. Paikoin menikin talutteluksi, koska siten pääsi etenemään ihan yhtä nopeasti. Kerran jopa kaaduinkin. Onneksi ihan nollavauhdista, mutta tietenkin polvi osui kipeästi kiveen. XC-ajelussa ei tietenkään ollut polvareita päällä. Siinä kohtaa jonkin verran harmitti, mutta kun ei sattunut pahasti, matka sai jatkua. Kaiken lisäksi ne hankalimmat polut olivat juuri ennalta kauniiksi mainostettujen metsäjärvien rannoilla. Eli kun hyviä maisemia olisi ollut, niistä ei pystynyt nauttimaan, koska kaikki huomio meni juurien ja kivien ylittämiseen sekä pystyssä pysymiseen.

Tässäkin menee polku, vaikkei siltä näytä.  kuva: Terhi Sillanpää

Oikeastaan koko Padasjoentien länsipuolinen reitti oli yllä kuvatun kaltaista no-flow-ajoa. Vasta n. 40 km jälkeen tuli vastaan ensimmäiset nautinnolliset polunpätkät. Hienoin oli ehkä sellainen sammaleinen satumetsä. Muutenkin ajaminen helpottui, kun letkat olivat täysin hajonneet ja pystyi keskittymään omaan ajoon omalla rytmillä. Parin eri kuskin kanssa tuli taivallettua jonkin matkaa samaa tahtia ja hieman juteltuakin. Joskus 60 km jälkeen kuitenkin otin hatkat, kun jalkaa riitti.

Moraalia hieman laski jossain 40 ja 50 km välillä iskenyt rivakka sadekuuro, joka ei kestänyt kauaa, mutta kasteli vaatteet lähes läpimäriksi. Kuuron jälkeen paistoi loppumatkan ajan aurinko, mutta kyllä siinä vähän ehti vilu tulla. Onneksi ei satanut koko aikaa, koska sitten olisi todella tullut kylmä.

Maaliin saavuin ihan hyvävoimaisena ajettuani 4:25:42. Sijoitus kaikista 65 km:lle startanneista 32/63. Ihan kaikki paukut ei jäänyt radalle, mutta tuli silti tosi hyvä treeni. Olen omaan suoritukseen tyytyväinen, mutta maastopyöräilytapahtumalta odotin vähän jotain muuta. Namipolkua saisi olla paljon enemmän ja käsillekin jotain tekemistä.

Fiskars Trail Center/Heaven

On se tänä kesänä ilmoja pidellyt. En ole ehtinyt blogaamaan kun on ollut pakko ajaa vaan. Tämäkin juttu tapahtui liki kuukausi sitten.

Elokuun alussa pääsin poikkeamaan Fiskars Trail Centerissä. Sinne on tehnyt mieli mennä jo reittien avaamisesta lähtien pari vuotta, mutta vasta nyt matka järjestyi. Odotukseni Fiskarsin polkuja kohtaan olivat todella korkealla. Kun vihdoin paikalle pääsin, lämpöä oli 30 astetta. Kuten tänä kesänä oli tapana.

Reittimerkki

Ensimmäiseksi lähdin tietysti tapailemaan Rövarbergetin punaista 15 km reittä tarkoituksena ajaa myös musta Vesitornin pätkä. Nettisivujen pdf-kartan ja Fiskarsin turistikylän minimalististen opaskylttien avulla lähdin etsimään polun päätä. Kohtuullisella vaivalla ja vain pienellä kierrolla se löytyikin. Polku oli alusta lähtien upeaa singletrackiä. Se erottui maastosta ja oli sopivasti tamppautunut rullaavaksi. Mutta ei kuitenkaan niin tamppautunut, että jäljellä olisi vain juurakkoa. Juurakkohelvetti on tyypillistä asuttujen seutujen suosituimmilla poluilla, jossa kävelijät ja jossain jopa hevoset ovat tampanneet maan alas ja juuret esiin. Fiskarsin poluilla juurta oli esillä juuri sopivasti.

Tämä nousu meni tunkaten

Rövarberget sisälsi todella maukasta kalliovuoristorataa, jossa koko ajan mentiin pikkunyppyjä ylös ja alas. Nyppyjä on hurjan kiva ajaa, mutta samalla myös aika raskasta. Muutamassa ylöspäin nousevassa kalliopykälässä meni jalkautumiseksi, kun en ensi kerralla ehtinyt katsoa sopivaa linjaa. Muuten ajossa oli todella hyvässä rytmissä nousua ja laskua.

Tästä pitäisi mennä oikealle - menin suoraan

Ensimmäisen puolen tunnin aikana menin pari kertaa harhaan, minkä huomasin kun puiden kylkiin maalattuja kolmioita ei enää näkynyt vähään aikaan, vaikka polku olisikin jatkunut eteenpäin ihan selkeänä.

Ojan ylitys ja pätevät sillat

Jossain vaiheessa alkoi jatkuva ylös-alas-jumppa ja 30 asteen helle tehdä tepposiaan. Metsässä ei edes tuullut yhtään. Alkoi siis vähän uuvuttaa. Reisissä kyllä riitti virtaa, mutta silmät eivät enää nähneet oikeita linjoja ja teknisemmissä kohdissa ajo meni ihan nynnyilyksi. Kaatumisia ei onneksi tullut, mutta pari hallittua tasapainon menetystä pienestä vauhdista kyllä.

Hallittu tasapainon menetys

Jotenkin onnistuin oikaisemaan yhden lenkin Rövarbergetin pisimmästä lenkistä niin, että en osunut koko vesitornin mustaan pätkään ollenkaan. Uuvutuksen runtelemana pääsin kuitenkin vääntämään lenkin loppupuolen off-camber-juurakoita, jotka kuivalla kelillä olivat ihan ajettavissa. Kostealla kelillä olisi saattanut päästä muutama kirosana. Kaiken kaikkiaan Rövarbergetin reitti oli aivan mahtava - joskin rankka - kokemus, vaikka siitä vahingossa pätkä jäikin ajamatta.

Rövarbergetin laskun makoisaa bermibaanaa. Ja hikeä linssissä.

Ekan lenkin jälkeen haukkasin vähän evästä, yritin saada hengityksen jotakuinkin tasaantumaan ja mietin mitä seuraavaksi. Pyöräilyä oli takana vasta n.12 km, eikä se vielä tuntunut riittävän. Tukalan kuuma keli ja punaisen reitin rankkuus veivät kyllä uupumuksen partaalle, mutta välipala ja pieni lepo saivat menohalut taas nousemaan. Sen verran kyllä ymmärsin, että toinen punainen reitti voisi olla liian raskas, joten päätin etsiä länsipuolelta Flacksjön sinisen reitin.

Kalliobaanaa

Reitti löytyi helposti ja upeaa polkua piisasi. Voi taivas mikä flow! Flacksjön polulla ei ollut tökkiviä kohtia ollenkaan ja pumppailemalla pääsi pitkiä matkoja. Reitti ei kuitenkaan ollut liian helppo, vaan ajaminen pysyi mielenkiintoisena ja aivan kaikki muu ympäriltä unohtui. Kuvaavaa on, että takaa alkoi jarrutusten yhteydessä kuulumaan outoa kolinaa, mutta en malttanut pysähtyä tutkimaan äänen lähdettä. Lopulta kun reitissä tuli pieni hiekkatieosuus, raaskin pysähtyä. Takajarrulevyn pultit olivat löystyneet ja levy pääsi liikkumaan, mikä aiheutti kolahduksen aina jarruttaessa. Multitoolin torx-avaimella pultit sai taas tiukkaan ja matka jatkui. Flacsjön reitin ajettuani palasin onnesta soikeana parkkipaikalle. Kun sain pyörän pakattua autoon, poikkesin vielä Fiskarsin Panimon puodissa ja kotimatkalla vannoin, että Fiskarsiin on vielä palattava. Vielä jäi monta reittiä ajamatta.

Tie vie

Setä uskalsi

Kyllä on kivaa kun harrastaminen sujuu ja siinä kehittyy. Tällä viikolla kävin Sappeessa toisen kerran tällä kaudella. Uskalsin vihdoin ajaa FR4-radan pienemmästä laituridropista. Videolla droppi ei näytä yhtään miltään, eikä se iso olekaan, mutta kyllä se silti tähän saakka on kuumottanut. Muutaman kerran jouduin vieläkin jarruttamaan nokalle, ennen kuin uskalsin laskea läpi. Sen jälkeen dropin vetäminen ei jännittänytkään enää yhtään ja FR4:sta tuli minulle yksi Sappeen suosikkiradoista.

Muutenkin oli varsin mainio ajopäivä. Mutaa ei ollut missään, mutta bermit olivat jo kovettuneet eikä hisseissä ollut lainkaan jonoa. Lisäksi onnistuin parantamaan omia ennätyksiä enduroradoilla, kun tajusin aloittaa niistä ennen kuin kädet olivat väsyneet tärinään ja silmä oli vielä skarppi.

Supersankarifiilis

Tänään oli aikaa pikaiselle lenkille iltapäivällä. Lähdin ilman reppua, joten laitoin Remedyyn satulalaukun, jossa varasisuri ja hiilidioksidia. Viimeksi kun olin ilman reppua lenkillä, kävi tukalat pannut. Tällä kertaa onneksi ei.

Tarkoitus oli käydä kokeilemassa muutamaa segmenttiä ihan täysii. Jo heti alkumetreistä oli tosi skarppi fiilis ja hyvä hapoton jalka. Johtuikohan se kenties siitä, että selässä ei roikkunut sitä 3-6 kg apinaa? Parinkymmenen minuutin alkuverryttelyn jälkeen tykittelin menemään Kylmäojanmetsä S-N pätkän optimaalisen kuivissa olosuhteissa. Ei ollut tavallisia mutakohtia tai liukkaita juuria. Pätkä meni omasta mielestä sujuvasti tasaisen reipasta vauhtia, mutta yllättäen oma ennätys parani 13s ja lopputulos oli 44 kuskin porukassa KOM!

Pienen hengähtämisen jälkeen survoin Kulomäen täyttömäen ylös omalla mittapuulla liki lentäen. Syke oli toki punaisella mutta pyörä kulki. Ylhäällä olin 23s nopeammin kuin koskaan ennen,  sijoitus 108/381. Kärkeen ei minulla ole tällä pätkällä asiaa, koska Suomen parhaat XC-pyöräilijät ovat sitä Korson maratonilla kilpaa tahkonneet.

Näihin suorituksiin olin tosi tyytyväinen, olo oli kuin supersankarilla. Kokeilin kuitenkin vielä Täyttömäen juurella-pätkää, jossa olen ennestäänkin ykkösenä. Jäin parhaasta ajastani nyt seitsemän sekuntia lähinnä siksi, että tässä vaiheessa kesää polku on jo niin pusikoitunut että siellä on vaikea mennä kovaa. Sitten poljin melko rauhallista vauhtia vielä muutaman ketunlenkin ja palasin tyytyväisenä kotipesään. Jätän kyllä toistekin repun kotiin, jos ei tarvitse pulloa enempää vettä tai sisäkumia kummempia varaosia.

Turku ja kiva kumara

Viikonlopun tienoilla ehdin pyöräillä vaihteeksi Turussa. Keli suosi, ja mm. Aurajoen rantapolkuja oli nättiä ajella.

Reissuun osui myös oma syntymäpäivä, jolloin suuntasin lenkin Leafin montulle. Siellä oli taas kaivettu paljon lisää sitten viime näkemän ja (isoja) hyndiä alkaa olla aika reilusti. Niistä tosi tekijät vaivaa tempun jos toisenkin.

Mutta tositekijät sikseen; minä olin ajatellut, että lähestyvästä keski-iästä johtuvaa orastavaa ikäkriisiä torjuu parhaiten, kun uskaltaa vihdoin hypätä tuplasta. Oli polvisyndit ja kyynäritkin päällä, joten ei tekosyitä. Mutta ei. Pienestä pöydästä uskalsin vetää. Ja siihenkään en saanut tarpeeksi vauhtia, että takapyörä olisi päässyt ländiin asti. Oli se silti ihan hyvä tapa viettää synttärien aamupäivää.

 Seuraavana päivänä suuntasin Varissuolle ja Lausteelle. Varissuon kallioiden laella on kallioportaikko, joka harrastamisen alkuaikoina oli todella kuumottava paikka. Silloin kun sen ekan kerran uskalsi ja osasi ajaa alas, oli onnistumisen tunne voimakas. Nyt porras tuntui tosi iisiltä, mutta oli siitä kuitenkin hauska vedellä ja muistella menneitä.

Korso MTB 2018

Viime viikonloppuna tuli ajeltua numerolappu keulilla kaksi kierrosta Korso MTB:tä. Keli oli erittäin kesäinen ja kuiva. Naama ja pyörä olivat lopuksi ihan ruskeana pölystä ja koko reitillä oli vain yksi lätäkkö, josta jopa minä pystyin keulimaan yli. Reitti oli erinomaisesti merkattu ja järjestelyt kaikin puolin kunnossa. Annan 5/5.

Numero syntymävuoden mukaan

Aamulla kun poljin hakemaan numeroa, oli jokseenkin väsynyt ja vetelä olo. Tuntui, ettei päivän ajosta voi tulla kovin hyvää. Kotona kiinnitin numeron, siemailin urheilujuomaa, relasin, jännitin ja yritin piristyä. Pari tuntia myöhemmin kisapaikalle lähtiessä olikin jo vähän energisempi olo. Lämmittelin pyöräillen 25 minuuttia ja otin Karate Kid-henkiset venyttelyt ja keskittymiset läheisellä kalliolla. Lähtökarsinaan saavuin n. 10 minuuttia ennen lähtöä. Aiemmin olisi kannattanut mennä, nyt jäi lähtöasema aika taakse.

Alkurynnistyksessä meni sijoituksia vielä reilusti lisää. Vauhti tasaisella ei riittänyt, koska halusin säästää vähän paukkuja kisan myöhempiinkin vaiheisiin. Porukka levisi aika pian ja poluilla ajeltiin pienissä ryhmissä ilman ruuhkia. Reilun tunnin jaksoin kisata ja sitten alkoi meno hiipua kohti reipasta retkeilyvauhtia. Ei oikein ollut kirittäjiä, jotka olisivat motivoineet vauhdinpitoon. Ne, jotka sain kiinni ajoivat turhan hitaasti ja takaa tultiin niin lujaa ohi, ettei perässä pysynyt. Peesikoukku tarttui, mutta siima katkesi. Motivaatio ei myöskään riittänyt kaahailla täysiä yksikseen.

Ensimmäinen kierros tuli valmiiksi ajassa 1:46:28. Täytin tyhjentyneen kolmen vartin urheilujuomapullon huollossa, heitin pienen hetken läppää kanssakisailijoiden kanssa ja jatkoin toiselle kierrokselle. Sain mukaani kaksi suunnilleen sama vauhtia etenevää kuskia ja kolmestaan kärsittiinkin sitten reilu kymmenen kilsaa. Muita kyllä meni ohi ja ohitettiin, mutta meidän kolmen nippu pysyi melko hyvin kasassa. Kaksi seuralaistani tosin antoivat minun vetää, mutta enpä kyllä peesivuoroa kerjännytkään. Tykkään ajaa niin, että eteen näkee. Suunnilleen kakkoshuollon kohdalla tämä pikkujuna hajosi.

Itse menin kakkoshuollosta ohi, koska pullossa oli vielä juomaa ja juomarepussa vettä. Aikomukseni oli pysähtyä ja täyttää pullo, kun reitti ohittaa huoltoteltan toiselta puolelta. Yllättäen huolto olikin kauempana reitistä kuin aiemmin (ainakin muistini mukaan) ja kesken hyvän alamäen, joten en sitten viitsinyt pysähtyä silloinkaan. Urheilujuomaa oli pullossa jäljellä alle puolet, mutta kyllä se riitti loppumatkalle. Kolmen litran vesisäkkikin riitti niin, että maalissa oli vielä puolisen litraa jäljellä. Join aika paljon vähemmän kuin yleensä näillä reissuilla. Geelejäkin otin vain kolme, mikä on aiempaa vähemmän. Voi olla, että toisen kierroksen vähän tahmainen kulku olisi parantunut nauttimalla enemmän energiaa.

Toista kertaa täyttömäen päälle. Kuva: Ari Alanko

Toista kertaa Kulomäen nousua lähestyessä vasen takareisi oli lähellä mennä kramppiin, mutta jalan heiluttelu ja puristelu kädellä auttoi. Siinä nousussa tuli vihdoin 46-hampaiselle takarattaallekin käyttöä, kun ei puristusta enää niin paljoa löytynyt. Alaselkä ei onneksi kauhean paljon kiukutellut. Kyllä se ilmoitti olevansa väsynyt, mutta yritin ajaa alamäkiä ja tasaisia polkupätkiä seisaaltaan niin paljon kuin jaksoin. Tieosuuksilla yritin myös venytellä selkää ja lonkankoukistajia sen verran kuin pyörän selässä pystyi. Yritin myös tietoisesti pitää selkää painonnosto-oppien mukaisesti suorana eikä pyöristyneenä (eli tuntumani mukaan reilusti notkolla ja perse pitkällä). Näillä toimenpiteillä selkä ei pahasti vaivannut.

Yksi yllättävä vaiva kuitenkin tuli. Ajan nykyään yleensä avopolkimilla, mutta tähän kisaan otin lukkikset ja kengät, joiden hankkimisesta taitaa olla pian kymmenen vuotta. Ilmeisesti jalkateräni ovat tässä vanhemmiten levinneet, koska kengät alkoivat tuntua kisan loppupuolella turhan kapeilta. Jalkaterien ulkosyrjät kipeytyivät niin, että kisan viimeinen neljännes tuntui aika tuskalliselta ja maaliin pääsyn jälkeen teki tosi kipeää kävellä.

Hauska yksityiskohta oli Mätäkiven metsissä samaan aikaan meneillään ollut sotaharjoitus. Ensimmäisellä kierroksella metsän keskelle ajettiin iso tutkarekka tms. Toisella kierroksella se oli naamioitu kankain ja varusmiehet seisoskelivat rynkyt tanassa sitä vartioimassa. Heidän eläytymistään loppusotaan varmaan jonkin verran häiritsi viisisataa ohi viilettävää sukkahoususankaria.

Maaliviiva tuli vastaan ajassa 3:43:59, eli kuusi minuuttia nopeammin kuin viime vuonna. Sijoitus kaikista 64km maalin selvinneistä 137/172. Keskisyke 174, maksimi 194. Kaloreita paloi 3677 ja palautumisaikaa Polar arpoi kahdeksan vuorokautta. Hyvä mieli jäi, vaikkei ihan supersuoritus ollutkaan. Ensi vuonna taas ja tavoitteena on ajaa joskus se 96.

Maalikamerakuva (Resultsalo.fi)

Vaihteeksi lukkopolkimilla

Korso MTB-ratamerkintää Kulokukkulan huipulla

Ensi viikonlopun Korso MTB mielessä kävin pikaisesti hakemassa tuntumaa lukkopolkimiin ja XC-renkaisiin sekä testaamassa uutta 11-46-pakkaa. Lukkiksilla ajo sujui aivan ongelmitta, vaikka en olekaan pitänyt niitä maasturissa melkein vuoteen. On sitä sen verran aikoinaan harjoiteltu.

XT 11-46-pakka toimi myös moitteettomasti, vaikka jätin ketjun saman mittaiseksi kuin 11-42-pakallakin. Ilmeisesti ketju on silloin jäänyt linkin pari pitkäksi, mutta eipä haittaa koska nyt voi vaihtaa kiekkoa ilman ketjuongelmia. Testasin kiipeämistä Kulokukkulan viistonousussa ja yllättäen isoin ratas jäikin siinä turhaksi. Mäki oli liian loiva. Ennen viiston yrittämistä kiipesin eteläkylkeä suoraan ja silloin 46-hampainen olisi voinut olla hieman isompikin. Yritin nimittäin kiivetä vanhaa, hauskaa serpentiinireittiä, mutta se olikin niin ruohottunut, ettei polkua näkynyt. Tavallaan vahingossa kiipesin yli mäen puolivälin, mikä veti jalat vähän makaroniksi.

Alkulämmittelynä nousuille ajoin Täyttömäen juurella-segmentin ja onnistuin nappaamaan KOMin. Niitä ei minulle ole pahemmin kertynyt, eikä tämäkään ole mikään kovien ajajien suosima pätkä. Lämmittää se mieltä silti.

Granfondo Maggio

Launtaina oli aikaa ja tilaisuus tienata Stravan toukokuinen Gran Fondo-badge. Ensi viikonlopun Korso MTB:tä ajatellen nyt kannattaisi treenata mahdollisimman paljon XC-ajoa, mutta 100 km maastossa vaatisi ihan liikaa aikaa ja eforttia. Siksi valitsin maantiepyörän, koska se merkkihän oli saatava.

Sääennuste lupasi pohjoistuulta 5 m sekunnissa, joten suunnittelin reitin pohjoiseen. On mukavampi vääntää vähän raskaampaa alkumatkasta kuin huomata puolivälissä, että kevyt kulku ei ollutkaan hyvää kuntoa vaan pelkkää myötätuulta.

Ensimmäiset pari tuntia Mäntsälään saakka ei siis vauhti vastatuulessa päätä huimannut, koska halusin pysytellä PK-alueella. Metsäisemmät pätkät menivät ihan OK, mutta peltoaukeilla tuuli heikensi menoa aika lailla.

Parin tunnin jälkeen matka kääntyi kotiinpäin ja myötätuuleen. Vaikka matkanteko tuntui kevyemmältä, en lähtenyt hurjastelemaan. Pysyttelin edelleen PK-alueella. 2,5 tuntia meni ilman sokereita, ennen kuin otin ekan huikan urheilujuomaa. Pidempäänkin olisi varmaan mennyt rauhallisesta temposta johtuen, mutta siinä vaiheessa teki jo mieli muutakin kuin vettä tai elektrolyyttijuomaa. Yhtä dramaattista Asterix-vaikutusta ei sokeriliemellä tällä kertaa ollut kuin huhtikuun pitkällä.

Kellokosken sairaalan jälkeen, kun ajoa oli takana 2h 40 ja 64 km, ajoin vähän harhaan, koska reitillä oli hieman mutkikkaat risteykset. Onneksi en kovin pitkälle ehtinyt, kun tajusin kääntyä takaisin. Vaikka maantiepyöräily aurinkoisessa kevätkesän säässä onkin aika mukavaa, silti kolmen tunnin ajon jälkeen mielessä lähinnä liikkui ajatus "koska tämä loppuu?" Kun maaliin oli jäljellä 15 km ja pääsin tutulle seudulle Rusutjärven ympäristöön, aloin ottaa vähän loppukiriä. Oli varaa päästellä, kun tiesi lopun lähenevän ja jaloissa oli vielä virtaa jäljellä.

Tunnin matkanteosta alkaen oli alaselässä alkanut oudosti hapottamaan ja jumittamaan. Aikaisemmin en ole sellaista vaivaa niin voimakkaana tuntenut. Epäilen, että tämän kevättalven ja kevään suhteellisen säännöllinen salitreeni - erityisesti maastaveto - on jättänyt jotain jumia alaselkään, joka kipuilua aiheuttaa. Periaatteessa parantunut lihaskunto vähentää vaivoja, mutta pitäisi tietty huolehtia paremmin myös  lihashuollosta. Joka tapauksessa tällä reissulla tein lonkankoukistajien venyttämiseksi ja alaselän verenkiertoa piristääkseni erikoista "munat stemmiin"-asanaa aina tilaisuuden tullen. Se toki auttoikin  - aina puoli minuuttia kerrallaan. Hieman tuo alaselkävaiva huolestuttaa Korso MTB:tä ajatellen. Maastoajossa alaselkärasitusta kun tulee vielä enemmän. Täytynee pyhittää ensi viikko venyttelyyn.

Selvisin kuitenkin kotiin asti ilman suurempää rämpimistä. Aikaa meni alkumatkan vastatuulen ja tarkoituksellisen tampon rauhoittamisen takia yli neljä tuntia, mutta hyvä treeni se oli silti. DJ korvamato soitti suunnilleen koko matkan Apulannan uusimman biisin kertosäettä: "Viime yönä minä ymmärsin / mitä se tarkoittaa / kun joku toinen on Jumala / vaan minä en."  Kertosäe on tarttuva, mutta ei sitä silti neljää tuntia jaksaisi kuunnella. Vaikka korvamato vähän hulluksi tekikin, ei silti tarvinnut jäädä Kellokoskelle huilaamaan.

Maantiekauden avaus / huhtikuun pitkä

Vuoden ensimmäinen maantielenkki ja heti satasta koettamaan. Ei välttämättä paras idea, mutta olihan sitä yritettävä, kun tuli sopiva mahdollisuus. Tällä kertaa tilaisuus tuli lauantaina Turussa. Keli oli aurinkoinen ja suhteellisen tyyni. Lämpöä  oli lähtiessä 8 astetta ja palatessa 14. Valmistautuminen oli muuten OK, mutta olin torstaina käynyt kahden viikon tauon jälkeen salilla. Sehän sitten tarkoitti, että reisien ja selän lihakset olivat aika kipeät. Toisaalta se asetti luontaisen rajoittimen turhalle spurttailulle, mikä piti sykkeen paremmin tarkoituksenmukaisesti PK-alueella.

Olin suunnitellut reitin valmiiksi Stravan heatmapia hyväksikäyttäen, koska en Turun seudun pikkuteitä tunne juuri ollenkaan. Gpx-tiedoston siirsin kännykän OsmAnd-sovellukseen, joka neuvoi käänökset navigaattorin tapaan. Alkumatkasta oli pakko vähän improvisoida, koska en muistanut ohikulkutien olevan remontissa runkoviemäritöiden takia. Onneksi se oli vielä tuttua seutua, niin kiertoreitti löytyi vanhasta muistista ilman isompaa harhailua.

Matka eteni tasaisesti pyöritellen Ruskon, Vahdon, Paattisten ja Liedon aseman kautta Auran kirkolle. Keho alkoi taas vähitellen muistaa, miten maantiepyöräilyä tehdään. Kahden tunnin lähestyessä alkoi luonto kutsua ja sopivan taukopaikan löysin Liedonperän metsiköistä. Samalla otin ensimmäisen huikan urheilujuomaa. Pari tuntia meni siis pelkällä vedellä ilman mitään energiavajeita tai muita outoja tuntemuksia. Mutta silti se tunne kun sai vihdoin sokerilientä suuhunsa... Asterixista tuntuu varmaan samalta taikajuomansa kanssa.

Suunnilleen Tarvasjoelta Paimioon oli reissun kivoimmat tiet ajaa. Mukavan polveilevaa tietä ja idyllistä maalaismaisemaa. Paimion jälkeen tuli kolme tuntia täyteen ja polkeminen alkoi jo jonkin verran nyppiä. Tuuli oli vähän noussut, niinkuin se usein iltapäivällä tekee, ja toki se oli vastainen matkan siinä kohdassa. Samalla alkoi myös rasitus vaivata. Kolmen tunnin lenkki olisi ollut suurinpiirtein sopiva treeni, mutta sen ylitys vähän liikaa kauden tässä vaiheessa. Mutta matka loppuu vain ajamalla, eikä sinne Paimio-Piikkiön peltoaukeillekaan tehnyt mieli jäädä, joten oli pakko vaan veivata.

Neljän tunnin ja vartin matkanteon jälkeen vihdoin tuli maali vastaan ja Strava-badge tienattua. Oli tämä kuitenkin vähän mukavampi kuin viime huhtikuun vastaava Gran fondo. Silloin yli kylmää ja satoi ajoittain vettä ja rakeita.

Tämän vuoksi sen tein...

Kevään perinteinen kuntotesti: Karhuviesti

Kuva: Tiia Ruohonen

Lauantaina tuli täyteen yhteensä seitsemäs (kuudes peräkkäinen) kertani Karhuviestissä. Juoksu ei varsinaisesti ole mun juttu, mutta Karhuviesti on ihan kätevä kevään kuntotesti, jonka varjolla saa tehdä työkavereiden kanssa hauskan viikonloppuretken.

Tänä vuonna oli takana viisi jonkinlaista hölkkätreeniä, joista ehkä yhtä voisi rehellisesti sanoa juoksulenkiksi. Lunta on ollut niin pitkään, että on ollut mukavampi hiihtää ja pyöräillä loistavilla kevättalven baanoilla. Kevät oli kuitenkin ehtinyt lounaisrannikolle ja olosuhteet olivat optimaaliset. Oli kuivaa, lämpöä sopivat viisi astetta ja ennen kaikkea oikein mahtava myötätuuli.

Juoksin tällä kertaa ankkuriosuuden, joka oli pidentynyt 10,5 km mittaiseksi. Reitti oli kuitenkin muuttunut oikein miellyttäväksi. Metriäkään ei tarvinnut mennä maantien laitaa, vaan reitillä oli vain pyörätietä ja uutta asvaltoitua pikkutietä. Karhuhalliinkin sai heti oviaukon tultua näkyviin sännätä suoraan sisään ilman mitään henkisesti musertavia serpentiinejä. Bonuksena ensimmäiset 2,5 km mentiin vielä alamäkeen.

Kaiken yllä mainitun avustuksella onnistuin tekemään oman ennätyksen. Treenilenkit eivät antaneet mitään aihetta uskoa hyvään suoritukseen, vaan kuvittelin kuntoni olevan aika kehno. Keskivauhdiksi sitten kuitenkin tuli 4:49 min/km ja koko 10,5 km matka kesti virallisen ajanoton mukaan 50:34. Toki matkan aikana oli ikäviä tuntemuksia mm. vasemmassa pohkeessa, oikeassa nivusessa ja aina alamäissä vatsalihaksissa oli orastavaa kramppia, mutta henkinen kantti riitti kuitenkin pitämään rohkeaa vauhtia yllä. Alun alamäkipätkät menivät minulle melkoisen kovaa ja oli kivaa. Puolenvälin jälkeen vähän hiipui, mutta lopussa sain vielä pienen kirin päälle. Keskisyke oli 188 ja maksimi loppukirissä 201. Aika lailla sitä saa itsestä irti kun on numerolappu rinnassa, vaikka ikinä ei palkinnoille pääsekään.