sunnuntai 28. heinäkuuta 2013

Hiihtokeskuspyöräilyä

Lauantaina tuli kunnon antiteesi maantienlaidan kihnuttamiselle. Olin nimittäin ensimmäistä kertaa hiihtokeskuspyöräilemässä. Paikkana Messilä Bike Park.

Alkuun reilun tunnin verran oli jotenkin ahdistavaa. Pelotti hississä ja pelotti mäessä. Sain henkilökunnalta oikein hyvän kädestä pitäen-opastuksen hissin käyttöön, mutta silti sohlasin sen kanssa jonkin verran. Hissi veti vähän nykimällä ja kapula luisti ja samalla piti ohjata pyörääkin ja kaikkea sellaista. Alamäessä pelotti ihan vaan siksi, että siinä meni kovaa. Kun ei ole tottunut vauhtiin, ei koordinaatio oikein tahdo pysyä perässä.

Tällainen uusi tilanne tietysti jännittää aina, mutta pikkuhiljaa rentous kuitenkin löytyi ja aloin nauttia alamäkiajosta. Ajelin pääasiassa helpompia reittejä, paitsi joskus vahingossa jouduin vähän pahempiinkin paikkoihin, kun reitit menivät ristiin rastiin. Onneksi lähes kaikki hypyt ja dropit olivat rullattavissa ja tuplahyppyreihin löytyi lammaslinjat. Vaikka ilmalennot pyörällä ovat minulle arka paikka, onnistuin kuitenkin valloittamaan muutaman pienen hyppyrin ja droppilavan. Niistäkin tuli kyllä kunnon voittajafiilikset, vaikka pieniä olivatkin. Isompiakin hyppyjä olisin voinut kokeilla, jos vaan olisi yhtään taipumusta uhkarohkeuteen.

Endurokisojen pätkät olivat myös hauskoja. Ne olivat pitkiä ja niissä oli myös vähän tasaista tai jopa lyhyitä ylämäkiä. Niihin ylämäkiin meinasin kyllä hyytyä 2.7" leveiden DH-renkaiden takia. Vaikka enduropätkät kivoja olivatkin, ei endurokisoihin osallistuminen välttämättä kiinnosta. Pätkät olivat minunkin taidoillani ihan ajettavia, mutta kuitenkin sen verran pahoja, että sekunneista taistellessa jonkinlainen loukkaantuminen tulisi varmaan aika nopeasti.

Kaiken kaikkiaan tämä oli hieno ensikokemus hissipyöräilystä. Mitään ei mennyt rikki - ei pyörästä eikä miehestä. En edes kaatunut kertaakaan, koska otin aika varovasti. Plussana mäeltä oli hienot maisemat Vesijärvelle.  Menen kyllä uudestaankin, kunhan nämä känsät käsissä lakkaa kivistämästä. Tankoa tuli meinaan puristettua.

perjantai 26. heinäkuuta 2013

Valkoista viivaa

Torstaina ajoin tämän vuoden toistaiseksi pisimmän lenkin. Vain 3h 40 min, aika heikkoa ollut tänä vuonna. Seurailin valkoista viivaa 85 km vanhaa Lahdentietä pitkin. Oli määrä mennä Lahteen kyläilemään ja päätin hoitaa menomatkan pyöräillen. Muu perhe meni autolla, joten paluumatkaa ei tarvinnut polkea.

Matka meni aika mukavasti keskiteholla jurnuttamalla. Ihan loppupäässä yritin Upon sillalla strava-spurttia, mutta oli pakko löysätä, kun siinä vaiheessa jalat meinasivat krampata. Pakko sanoa, että reissu oli aika puuduttava. Sekä henkisesti, että käsille ja ahterille. Vanha Lahdentie on nähtävästi aika tylsää ajettavaa, lähinnä pelkkiä peltoaukeita ja pitkiä suoria. Matkan jälkeen oli kuitenkin virkistävää polskia Joutjärvessä ja palautuminen hoitui ravintola Lokin grillibuffetissa.

Spandex-housuista on kai tainnut imeytyä jotain verenkiertoon. Olen nimittäin alkanut miettiä, että voisi olla kiva hankkia maantiepyörä. Tämä reissu pani kuitenkin vähän miettimään uudestaan. Toki maantiepyörällä matka taittuisi nopeammin, mutta olisiko se yhtään vähemmän tylsää. Mene ja tiedä.

sunnuntai 21. heinäkuuta 2013

Tubeless, osa II

Ensimmäisen tubeless-kokeilun menestyksen myötä alkoi tuntua, että on pakko saada lisää. Niinpä hankin Joe's NoFlats tubeless-kitin tarkoituksenani tehdä Mavic EN521-vanteista sisärenkaattomat. Takavanteen vasta sisäänajetun Maxxis Aspenin asennus onnistui aivan kuin elokuvissa. Ei minkäänlaisia ongelmia. Jätin Joen kumisen vannenauhan alle vanteen alkuperäisen tavallisen vannenauhan ja pumppasin renkaan paikalleen. Ilman liukasteita tai muita kommervenkkejä. Heti nousi ja tiivistyi, jee!

Etuvanteen nelisen vuotta vanha Maxxis Ardent tuottikin sitten jonkin verran harmaita hiuksia. Tuli aika sakea hiki, kun yritin nostaa sitä vanteelle jalkapumpulla kiivaasti pumpaten eikä mitään tapahtunut. Rengas vaikutti aika löysältä vanteelle. Ratkaisu löytyi lopulta, kun laitoin tavallisen vannenauhan alle Joen kuituteipin sekä muutaman kierroksen sähköteippiä korottamaan vanteen pohjaa. Näin toimien Joen vannenauha sai paremmin tiivistettyä renkaan reunan ja onnistuin nostamaan renkaan paikalleen. Painoahan tuosta virityksestä tuli lisää, mutta ei voi mitään. Liukastettakaan ei teippaamisen jälkeen tarvittu.

Litkujen lisäämisen jälkeen kävi renkaan löysyyden lisäksi ilmi toinenkin syy hankaluuksiin: Ardentin kulutuspinnassa oli pari-kolme reikää, joista tiivistelitku tursusi tai suihkusi railakkaasti ulos. Pienen ravistelun jälkeen Joen litku kuitenkin umpeutti reiät ja rengas alkoi pitää ilmaa. Ilmeisesti olen joskus puhkonut Ardentin teräviin kiviin tai lasinsiruihin, mutta se on päässyt unohtumaan kun rengas on ollut pidempään hyllyllä.

Tässä asennuksessa renkaiden asettuessa vanteelle ei kuulunut napsahduksia ollenkaan. Kyllä ne silti vanteella istuvat, vaikka tuskin yhtä tiukasti kuin oikea tubeless ready-combo. Hyvin ne kuitenkin normiajossa paikallaan pysyivät ja ajotuntuma oli - paremman sanan puutteessa - erittäin smooth. Pitoakin alkoi nyt löytyä takanakki-Aspenista, vaikka olin jo hyllyttämässä sen minulle liian liukkaana.

torstai 18. heinäkuuta 2013

I Am Tubeless Ready!

Olen ollut aivan varma, että en lähde tubeless-touhuun mukaan, mutta kuinkas sitten kävikään. Roscoen mukana tuli aikoinaan Bontragerin tubeless-ready vanteet ja kumit, TLR-vannenauhoja ei kuitenkaan mukana ollut. Jostain syystä tuossa muutama päivä sitten tuli semmoinen olo, että onhan sitä sisäkumittomuutta kokeiltava. Lähimmästä hyvinvarustellusta pyöräliikkeestähän sitten löytyi vanteisiin sopivat tubeless-nauhat, -venttiilit ja tönkkä tiivistelitkua.

Ryhdyin asennukseen pelonsekaisin tuntein fillarifoorumin "Pahoja Tubeless-ongelmia"-ketjun kauhutarinat takaraivossa tykyttäen. Kun olin vaihtanut TLR-vannenauhat tavallisten tilalle, nostin renkaan (Bontrager XDX 2.4) ensin sisäkumin avulla vanteelle (Bontrager Duster 26"). Sitten avasin toisen puolen renkaasta ja otin sisäkumin pois. Väänsin renkaan irtonaisen reunan takaisin vanteelle ja yritin painella sitä mahdollisimman lähelle vanteen reunaa. Tässä vaiheessa alkoi jännittää. Nouseekohan se vai eikö se nouse...

Aloin pumppaamaan jalkapumpulla vimmatusti, mutta sitten hidastin tahtia. Havahduin: "Mitä hittoa, onko se näin helppoa?" Naps! Naps! Kumi nousi ihan normaalisti pumpaten tiiviisti vanteelle ja napsahti kiinni. Olin aivan hämmästynyt: "Missä ähellys, missä kiroilu?" Enää tarvitsi vain irrottaa venttiilin sielu, turauttaa Stanin lateksilientä renkaaseen, laittaa sielu kiinni, pumpata rengas täyteen ja vähän pyöritellä. Rengas tiivistyi laakista, ei kuulunut mitään suhinaa mistään.

Vielä seuraavana päivänäkin renkaat oli ilmoja pidellyt. Testilenkillä rengas tuntui rullaavan aivan tolkuttoman hyvin ja möykkyjen ylittäminen oli liki maagisen pehmeää. Nämä fiilikset pitäisi ehkä varmistaa jollain kaksoissokkotestillä, en ihan luota omaan objektiivisuuteeni tai arviointikykyyni ajotuntuman arvostelussa. Mutta jos fiilis riittää, sanoisin että kyllä kannatti!

tiistai 16. heinäkuuta 2013

Hauska Stravata!


Koska asuin pyöräilyn osalta jonkin aikaa tynnyrissä, kuulin Stravasta vasta jokin aika sitten. Se vaikutti kiinnostavalta, kokeilin ja ryhdyin käyttäjäksi. Jos joku toinenkin on viettänyt viime ajat kiven alla, kerrottakoon, että Strava on palvelu, johon voi ladata lenkkiensä gps-jälkiä, tarkastella niitä ja antaa muidenkin tarkastella. Tällaisia palveluitahan on netti pullollaan, mutta Stravan erikoisuus on segmentit. Segmentit ovat reitinpätkiä, jotka strava gps-jäljen perusteella automaattisesti kellottaa ja tekee niistä tulostaulut. Pätkiä voi kuka tahansa tehdä omista lenkeistään ja haastaa muita rikkomaan ennätyksiä. Segmentin nopein saa arvonimen "king of the mountain," KOM.

Minun kyvyilläni ei kukkulan kuninkaan titteleitä pahemmin heltiä, jos osallistujia on enemmän kuin yksi. Mielenkiintoni pysyy silti yllä, koska Strava seuraa myös jokaisen omia suorituksia ja noteeraa henkilökohtaiset ennätykset. Niinpä onkin hauskaa lenkin jälkeen tarkastaa, tuliko niillä tietyillä segmenteillä vedettyä kovempaa vai hiljempaa kuin viime kerralla. Lenkkeihin saa mukavaa vaihtelua, kun tietyissä paikoissa saa panna kunnolla menemään ja tulos päivittyy automaattisesti. Täysin omaehtoinen intervalliharjoittelu ei oikein muuten ole mun juttu, vaan lenkit on tullut ajeltua aika tasaisella vauhdilla.

Käyttäjät tekevät segmenttejä yleensä joistain mielenkiintoisista pätkistä: rankoista ylämäistä, vauhdikkaista suorista tai muuten vaan paikoista joita on hauska ajaa. Siksi ennen lenkille lähtöä voi selailla kartasta missä minkäkinlaisia segmenttejä olisi tarjolla ja suunnitella reittiä sen mukaan. Itsekin olen jo pari lyhyttä maastosegmenttiä luonut, saa haastaa.

Strava on ilmiönä osa sosiaalista mediaa ja erityisesti pelillistämistä, minun mielestäni jopa oikein onnistuneesti. Siitä saa hauskaa vaihtelua ja motivaatiota lenkkeilyyn. Liian vakavasti sitä ei kuitenkaan kannata ottaa. Se voittakoon, jolla on hauskinta, oikeat kisat on sitten erikseen.

torstai 11. heinäkuuta 2013

Mä täällä, mättäällä

Rengasindikaattori ilmaisee mustikoiden kypsyneen.

Äkkiä se terä tylsyy. Tuli viikko taukoa maastopyöräilyyn ja tänään lenkillä oli mies vetelä mutta ajo kankeaa. Mustikkaa oli kuitenkin runsaasti. Tarkastin tarjonnan oikein läheltä heittäytymällä tangon yli mättääseen. Lasku oli kuitenkin pehmeä, joskin tahrainen. Ensi kerralla kulkee varmasti taas paremmin, tai sitten siirryn marjanpoimintaan.

torstai 4. heinäkuuta 2013

Kesäkuu meni jo

Kesäkuu meni liikunnan osalta erinomaisesti. Urheiltua tuli reilu 31 tuntia, mikä on viime kahden vuoden keskiarvoon nähden huima korotus. 30 tuntia on viimeksi ylittynyt kesäkuussa 2011 ja sen jälkeen kuukausisaldo on ollut keskimäärin reippaasti alle kymmenen tuntia.

Liikuntamäärän roima lisäys ei kuitenkaan ole aiheuttanut mitään komplikaatioita, ei ylirasitusta eikä rasitusvammoja. Olen yrittänyt liikkua suhteellisen monipuolisesti ja kehoa kuunnellen, sekä pyrkinyt pitämään huolta palautumisesta. Maastopyöräily on ollut ykköslaji ja muut tarjonneet lähinnä vaihtelua. Kehonhuollon ykkösenä on ollut kylmägeeli ja kakkosena valitettavan satunnainen venyttely.

Kehno pohjakunto on kuitenkin näkynyt siinä, että rasitus kasautuu aika nopeasti. Jos liikkuu peräkkäisinä päivinä paljon, alkavat jalat tuntua "tyhjiltä." Loppukuuta kohden tosin tässäkin on tapahtunut kehitystä ja parin tunnin päivittäiset lenkit eivät enää aiheuta ongelmia, kunhan ei vedä liian kovaa. Koska "harjoitusohjelma" on täysin fiilispohjainen, ei ole ollut ylivoimaista jättää lenkkiä kesken, jos tehot on kateissa tai ajorytmiä ei löydy.

Ilokseni voin todeta, että kuukauden urheilusatsaus on tuonut tulosta. Keho on tottunut säännölliseen liikkumiseen ja pyöräilystäkin pystyy paremmin nauttimaan. Ylämäet tai nopeuden lisäykset eivät enää tunnu kuolemalta vaan mukavalta ponnistukselta ja maasturilla pääsee jo paremmin käsiksi flow-kokemuksiin, kun jaksaa jo pitää jonkinlaista vauhtiakin yllä.

Jonkinlainen henkinen kynnys on ylitetty siinäkin, että olen ajanut elämäni ensimmäiset maastolenkkini succiksissa. Kovillehan se alkuun otti, mutta kun paremmat lökärit oli pesussa ja helteisenä päivänä spandexit olivat ihanan viileät. Pakko tunnustaa, että succikset on käynyt jalassa myös helleaallon mentyä, mutta kyllä minä vielä lökäpöksy kuvittelen olevani.