Tubeless, osa II

Ensimmäisen tubeless-kokeilun menestyksen myötä alkoi tuntua, että on pakko saada lisää. Niinpä hankin Joe's NoFlats tubeless-kitin tarkoituksenani tehdä Mavic EN521-vanteista sisärenkaattomat. Takavanteen vasta sisäänajetun Maxxis Aspenin asennus onnistui aivan kuin elokuvissa. Ei minkäänlaisia ongelmia. Jätin Joen kumisen vannenauhan alle vanteen alkuperäisen tavallisen vannenauhan ja pumppasin renkaan paikalleen. Ilman liukasteita tai muita kommervenkkejä. Heti nousi ja tiivistyi, jee!

Etuvanteen nelisen vuotta vanha Maxxis Ardent tuottikin sitten jonkin verran harmaita hiuksia. Tuli aika sakea hiki, kun yritin nostaa sitä vanteelle jalkapumpulla kiivaasti pumpaten eikä mitään tapahtunut. Rengas vaikutti aika löysältä vanteelle. Ratkaisu löytyi lopulta, kun laitoin tavallisen vannenauhan alle Joen kuituteipin sekä muutaman kierroksen sähköteippiä korottamaan vanteen pohjaa. Näin toimien Joen vannenauha sai paremmin tiivistettyä renkaan reunan ja onnistuin nostamaan renkaan paikalleen. Painoahan tuosta virityksestä tuli lisää, mutta ei voi mitään. Liukastettakaan ei teippaamisen jälkeen tarvittu.

Litkujen lisäämisen jälkeen kävi renkaan löysyyden lisäksi ilmi toinenkin syy hankaluuksiin: Ardentin kulutuspinnassa oli pari-kolme reikää, joista tiivistelitku tursusi tai suihkusi railakkaasti ulos. Pienen ravistelun jälkeen Joen litku kuitenkin umpeutti reiät ja rengas alkoi pitää ilmaa. Ilmeisesti olen joskus puhkonut Ardentin teräviin kiviin tai lasinsiruihin, mutta se on päässyt unohtumaan kun rengas on ollut pidempään hyllyllä.

Tässä asennuksessa renkaiden asettuessa vanteelle ei kuulunut napsahduksia ollenkaan. Kyllä ne silti vanteella istuvat, vaikka tuskin yhtä tiukasti kuin oikea tubeless ready-combo. Hyvin ne kuitenkin normiajossa paikallaan pysyivät ja ajotuntuma oli - paremman sanan puutteessa - erittäin smooth. Pitoakin alkoi nyt löytyä takanakki-Aspenista, vaikka olin jo hyllyttämässä sen minulle liian liukkaana.

I Am Tubeless Ready!

Olen ollut aivan varma, että en lähde tubeless-touhuun mukaan, mutta kuinkas sitten kävikään. Roscoen mukana tuli aikoinaan Bontragerin tubeless-ready vanteet ja kumit, TLR-vannenauhoja ei kuitenkaan mukana ollut. Jostain syystä tuossa muutama päivä sitten tuli semmoinen olo, että onhan sitä sisäkumittomuutta kokeiltava. Lähimmästä hyvinvarustellusta pyöräliikkeestähän sitten löytyi vanteisiin sopivat tubeless-nauhat, -venttiilit ja tönkkä tiivistelitkua.

Ryhdyin asennukseen pelonsekaisin tuntein fillarifoorumin "Pahoja Tubeless-ongelmia"-ketjun kauhutarinat takaraivossa tykyttäen. Kun olin vaihtanut TLR-vannenauhat tavallisten tilalle, nostin renkaan (Bontrager XDX 2.4) ensin sisäkumin avulla vanteelle (Bontrager Duster 26"). Sitten avasin toisen puolen renkaasta ja otin sisäkumin pois. Väänsin renkaan irtonaisen reunan takaisin vanteelle ja yritin painella sitä mahdollisimman lähelle vanteen reunaa. Tässä vaiheessa alkoi jännittää. Nouseekohan se vai eikö se nouse...

Aloin pumppaamaan jalkapumpulla vimmatusti, mutta sitten hidastin tahtia. Havahduin: "Mitä hittoa, onko se näin helppoa?" Naps! Naps! Kumi nousi ihan normaalisti pumpaten tiiviisti vanteelle ja napsahti kiinni. Olin aivan hämmästynyt: "Missä ähellys, missä kiroilu?" Enää tarvitsi vain irrottaa venttiilin sielu, turauttaa Stanin lateksilientä renkaaseen, laittaa sielu kiinni, pumpata rengas täyteen ja vähän pyöritellä. Rengas tiivistyi laakista, ei kuulunut mitään suhinaa mistään.

Vielä seuraavana päivänäkin renkaat oli ilmoja pidellyt. Testilenkillä rengas tuntui rullaavan aivan tolkuttoman hyvin ja möykkyjen ylittäminen oli liki maagisen pehmeää. Nämä fiilikset pitäisi ehkä varmistaa jollain kaksoissokkotestillä, en ihan luota omaan objektiivisuuteeni tai arviointikykyyni ajotuntuman arvostelussa. Mutta jos fiilis riittää, sanoisin että kyllä kannatti!

Hauska Stravata!

Koska asuin pyöräilyn osalta jonkin aikaa tynnyrissä, kuulin Stravasta vasta jokin aika sitten. Se vaikutti kiinnostavalta, kokeilin ja ryhdyin käyttäjäksi. Jos joku toinenkin on viettänyt viime ajat kiven alla, kerrottakoon, että Strava on palvelu, johon voi ladata lenkkiensä gps-jälkiä, tarkastella niitä ja antaa muidenkin tarkastella. Tällaisia palveluitahan on netti pullollaan, mutta Stravan erikoisuus on segmentit. Segmentit ovat reitinpätkiä, jotka strava gps-jäljen perusteella automaattisesti kellottaa ja tekee niistä tulostaulut. Pätkiä voi kuka tahansa tehdä omista lenkeistään ja haastaa muita rikkomaan ennätyksiä. Segmentin nopein saa arvonimen "king of the mountain," KOM.

Minun kyvyilläni ei kukkulan kuninkaan titteleitä pahemmin heltiä, jos osallistujia on enemmän kuin yksi. Mielenkiintoni pysyy silti yllä, koska Strava seuraa myös jokaisen omia suorituksia ja noteeraa henkilökohtaiset ennätykset. Niinpä onkin hauskaa lenkin jälkeen tarkastaa, tuliko niillä tietyillä segmenteillä vedettyä kovempaa vai hiljempaa kuin viime kerralla. Lenkkeihin saa mukavaa vaihtelua, kun tietyissä paikoissa saa panna kunnolla menemään ja tulos päivittyy automaattisesti. Täysin omaehtoinen intervalliharjoittelu ei oikein muuten ole mun juttu, vaan lenkit on tullut ajeltua aika tasaisella vauhdilla.

Käyttäjät tekevät segmenttejä yleensä joistain mielenkiintoisista pätkistä: rankoista ylämäistä, vauhdikkaista suorista tai muuten vaan paikoista joita on hauska ajaa. Siksi ennen lenkille lähtöä voi selailla kartasta missä minkäkinlaisia segmenttejä olisi tarjolla ja suunnitella reittiä sen mukaan. Itsekin olen jo pari lyhyttä maastosegmenttiä luonut, saa haastaa.

Strava on ilmiönä osa sosiaalista mediaa ja erityisesti pelillistämistä, minun mielestäni jopa oikein onnistuneesti. Siitä saa hauskaa vaihtelua ja motivaatiota lenkkeilyyn. Liian vakavasti sitä ei kuitenkaan kannata ottaa. Se voittakoon, jolla on hauskinta, oikeat kisat on sitten erikseen.

Mä täällä, mättäällä

Rengasindikaattori ilmaisee mustikoiden kypsyneen.

Äkkiä se terä tylsyy. Tuli viikko taukoa maastopyöräilyyn ja tänään lenkillä oli mies vetelä mutta ajo kankeaa. Mustikkaa oli kuitenkin runsaasti. Tarkastin tarjonnan oikein läheltä heittäytymällä tangon yli mättääseen. Lasku oli kuitenkin pehmeä, joskin tahrainen. Ensi kerralla kulkee varmasti taas paremmin, tai sitten siirryn marjanpoimintaan.

Kesäkuu meni jo

Kesäkuu meni liikunnan osalta erinomaisesti. Urheiltua tuli reilu 31 tuntia, mikä on viime kahden vuoden keskiarvoon nähden huima korotus. 30 tuntia on viimeksi ylittynyt kesäkuussa 2011 ja sen jälkeen kuukausisaldo on ollut keskimäärin reippaasti alle kymmenen tuntia.

Liikuntamäärän roima lisäys ei kuitenkaan ole aiheuttanut mitään komplikaatioita, ei ylirasitusta eikä rasitusvammoja. Olen yrittänyt liikkua suhteellisen monipuolisesti ja kehoa kuunnellen, sekä pyrkinyt pitämään huolta palautumisesta. Maastopyöräily on ollut ykköslaji ja muut tarjonneet lähinnä vaihtelua. Kehonhuollon ykkösenä on ollut kylmägeeli ja kakkosena valitettavan satunnainen venyttely.

Kehno pohjakunto on kuitenkin näkynyt siinä, että rasitus kasautuu aika nopeasti. Jos liikkuu peräkkäisinä päivinä paljon, alkavat jalat tuntua "tyhjiltä." Loppukuuta kohden tosin tässäkin on tapahtunut kehitystä ja parin tunnin päivittäiset lenkit eivät enää aiheuta ongelmia, kunhan ei vedä liian kovaa. Koska "harjoitusohjelma" on täysin fiilispohjainen, ei ole ollut ylivoimaista jättää lenkkiä kesken, jos tehot on kateissa tai ajorytmiä ei löydy.

Ilokseni voin todeta, että kuukauden urheilusatsaus on tuonut tulosta. Keho on tottunut säännölliseen liikkumiseen ja pyöräilystäkin pystyy paremmin nauttimaan. Ylämäet tai nopeuden lisäykset eivät enää tunnu kuolemalta vaan mukavalta ponnistukselta ja maasturilla pääsee jo paremmin käsiksi flow-kokemuksiin, kun jaksaa jo pitää jonkinlaista vauhtiakin yllä.

Jonkinlainen henkinen kynnys on ylitetty siinäkin, että olen ajanut elämäni ensimmäiset maastolenkkini succiksissa. Kovillehan se alkuun otti, mutta kun paremmat lökärit oli pesussa ja helteisenä päivänä spandexit olivat ihanan viileät. Pakko tunnustaa, että succikset on käynyt jalassa myös helleaallon mentyä, mutta kyllä minä vielä lökäpöksy kuvittelen olevani.

Koukussa ketjunpesuriin

Ketju on pyöräilijän elämänlanka. Siksi sen olisi hyvä olla puhdas ja hyvin voideltu. Tästä huolimatta ajattelin ennen, että varsinainen ketjunpesuri on täysi turhake. Olen saanut mielestäni ketjun tarpeeksi puhtaaksi ihan joko rätillä pyyhkimällä tai sienellä ja pesuaineella pyörän pesun yhteydessä. Olen myös tahriintumisen välttämiseksi käyttänyt ketjuihin ohutta teflon-öljyä.

Jostakin syystä kuitenkin ostin toukokuussa ketjunpesurin, ja nyt en voi käsittää miksi olin niin monta vuotta ilman. Ketjun syväpuhdistus on pesurilla niin helppoa: rasvanliuottajaa masiinaan, kone paikalleen, ketju sisään, pyörittelyä kammesta ja puhdasta tulee! Selkeästi puhtaampaa kuin rätillä tai sienellä. Eipähän enää rahise ketjut. Lisäksi voisin ohuen öljyn sijaan harkita jopa wetluben käyttöä, koska sen tahman saa todennäköisesti nyt myös pois.

Pahasti on siis koukku huulessa. Ennen en uskonut tarvitsevani ja enää en ilman pärjää.

Kesäkuu alkoi, missä mennään?

Laika Kulomäen täyttömäen laella taukoa pitämässä ja lentokoneita tähystämässä

Kesäkuun ensimmäinen viikko on ollut helteinen ja minullakin on ollut aikaa ja halua harrastaa. Pyöräily onkin tuntunut hyvältä. Tässä satunnaisia havaintoja viikon varrelta.

Maastoajossa alkaa olla lähes entisenlaista varmuutta. Pahimmat paikat jää edelleen ajamatta, mutta en ole myöskään kaatunut kertaakaan. Ajo on melko taloudellista ja kroppa alkaa hiipua vasta kun lenkkiä on mennyt puolentoista tuntia. Se ei vielä osoita kovin ihmeellistä kestävyyttä, mutta on ihan suotuisaa kehitystä siihen nähden, että muutama viikko sitten ryömin vielä pohjalla.

Korson ympäristö on mahtavaa aluetta maastopyöräilyyn. Lauantaina tein 26 km lenkin, joka sisälsi tavallisia metsäpolkuja, neulasrännejä, juurakoita, kalliobaanaa, soramontun, erittäin teknisen kivikon, droppilavan, serpentiinipolkua jyrkässä rinteessä, mutaa ja vähän metsätietä. Kaikki herkut yhdellä reissulla, ihanaa!

Edellämainitun lenkin ajoin foorumilta löytämääni gps-jälkeä seuraillen. Noin puolet reitistä tunsin entuudestaan, mutta uutta ajettavaa löytyi rutkasti. Täälläpäin polkuja piisaa. Tuo minun gps-laitteeni (Garmin Vista Hcx) osaa tehdä reitin seuraamisesta välillä aika jännää, koska se ei oikein pysy hajulla siitä, mihin nenä näyttää. Etenemissuunta on kyllä oikea, mutta välillä mennään sivuttain tai perä edellä. Vauhdissa on välillä hankala arvata, mihin suuntaan pitäisi kääntyä.

Hyttysiä tuntuisi tänä kesänä olevan todella paljon. Metsässä ei yhtään viitsi pysähdellä, koska naaraat alkaa heti pörrätä ympärillä ja iskevät laumassa kiinni pohkeisiin ja olkapäihin.

Eipä muuta kun etteenpäin, toivottavasti hienot kelit jatkuu.

Maastopyörän rengaskoot

Oman pyöräilytaukoni aikana on tainnut varustepuolella tapahtua jotain merkillistä. Nyt kun on jälleen tullut seurattua fillarimediaa, näyttää siltä että maastopyörän erilaiset rengaskoot ovat kovasti tapetilla. Vielä pari vuotta sitten "kaikki" ajoivat 26-tuumaisella, paitsi jotkut hörhöt ajelivat XC:tä 29-tuumaisella ja superhörhöt hämmästyttivät kansaa paksupyörillä. Nyt ilmeisesti ainakin fillarimedian mukaan XC:n lisäksi myös keskivertokäytössä pitäisi olla 29", endurossa 27,5" ja DH:ssa 26". Vaikuttaa monimutkaiselta.

Itse aion olla tässä rengaskokoasiassa oikein vanha kunnon jäärä, mikä johtuu lähinnä kolmesta syystä.

Ensinnäkin pidän rengaskokojen muutosta pyöräteollisuuden keinona myydä harrastajille pyöränsä uudestaan ja tapana pakottaa useiden alalajien harrastajat ostamaan monta pyörää. Ennen pystyi hankkimaan yhden yleisluontoisen pyörän ja kiekkoja sekä rengastusta vaihtamalla muuntamaan sen esim. xc-lenkkipyörästä enduropyöräksi. Nyt pitäisi pyöränvalmistajien ja talutusnuorassaan kulkevan fillarimedian mukaan olla kaikkiin eri alalajeihin eri pyörät eri rengaskoolla. Selkeä salaliitto, terveisiä foliohatun alta!

Toisekseen maastopyöräily on minusta edelleen toisi hauskaa noilla 26-tuumaisilla. Jos ajo tökkii esteisiin tai pito ei riitä, löydän yleensä syyn tangon ja satulan välistä enkä liian pienestä renkaan halkaisijasta.

Kolmanneksi kun minulla on jo olemassa kolme käyttökelpoista ja hyväkuntoista 26"-fillaria vara/vaihtokiekkoineen sekä renkaita eri olosuhteisiin, ei tee mieli investoida uuteen pyöräkalustoon. Aiemmin mainittun perusteella voisi kysyä, miksi fillareita pitää olla kolme. No, yhdessä on sileät renkaat ja sillä ajellaan asfaltilla. Yksi on täysjousitettu ja sillä ajetaan maastossa kovaa, pitkään ja/tai vaikeissa paikoissa. Yksi on jäykkäperä, jolla hiotaan taitoja, haetaan haastetta ja pidetään hauskaa. Erot syntyvät ilman rengaskoon muuttamistakin.

Jos olisin vasta aloittaimassa harrastusta, hankkisin hyvin todennäköisesti isopyörän helpomman ajettavuuden takia. Mutta nyt täytyy ajaa nuo vanhat ensin hajalle ja katsotaan sitten mikä silloin on in.

t: nimim. "Käytän yhä ysipakkaa"

Paluuta tekemässä...

Erinäisistä (teko)syistä johtuen on tullut pidettyä noin reilu vuosi taukoa pyöräilystä ja muustakin urheilusta. Nyt on kuitenkin innostus lähtenyt taas nousemaan ja kammet pyörimään. Eihän tuo pyörä kulje lähellekään samaan malliin kuin huippuaikoina, mutta olen päättänyt olla välittämättä siitä. Kunto kuitenkin kasvaa vain kuntoilemalla ja ajotuntuma ajamalla.

Olen tehnyt muutaman maastolenkin kauniissa kevätkesän keleissä ja kyllähän siellä metsässä on edelleen aivan parasta. Jatkoa seuratkoon ja yritän elvyttää tämän bloginkin säännölliseen toimintaan. Ride on!

Viäläk sääki elät?

Hiljast on blogin kans ollu, mut kyl mää viäl pystys heilun. Ja pyäräilenki joskus.

Heinä- ja elokuu meni asunnon vaihtamisen merkeissä ja syyskuu kului uuteen asuntoon asettuessa. Ajaminen ei juurikaan käynyt mielessä. Maastolenkkejä tuli sinä aikana veivattua vain pari-kolme, joista mieleenpainuvin oli MTB-Turun makkara-ajelu Raision ja Ruskon maastoissa syyskuussa. Elokuussa alkoi taas (lähes) päivittäinen työmatkatempo, joten reisijumi on tullut jälleen tutuksi. Olen kuitenkin viime syksystä viisastuneena yrittänyt ottaa työmatkat erityisen rauhallisesti, koska aika ei aamuisin riitä lämmittelyyn tai venyttelyyn. Tässä asetelmassa nopeusennätykset tuottavat hetkellisen hyvän olon tunteen, mutta syövät jalkoja rotan lailla. Lopputuloksena töissäkäynti voi pilata mukavan harrastuksen, vaikka kyse ei ole monestakaan minuutista. Uudesta rauhallisemmasta asenteesta on ollut apua, mutta silti olen saanut ihan riittävästi tänäkin syksynä kärsiä polvikivusta ja kireistä reisistä.

Uusi asemapaikkani on siis Vantaan Korso, ja tämä seutu alkaa osoittautua oikein maastopyöräilijän sweetspotiksi. Idästä löytyy mutaa ja juurakoita, etelästä kalliobaanaa ja lännestä h**vetin nopeaa neulasränniä. Matkaa kunnon ajomestoihin on joka suuntaan alle viisi kilsaa. Lisäksi työmatkakin taittuu haluttaessa miltei kokonaan metsäpolkuja pitkin.

Tänään kävin painelemassa Tuusulan Mätäkiven maastoissa hiekkaharjuja ja neulasrännejä ja se vauhti oli jotain aivan mieletöntä. Aiemmin lähinnä juurakkohelvettejä kolunneelle oli mahtava tunne, kun maastoajon vauhti oli pelkästään kiinni siitä, kuinka kovaa pystyy polkemaan. Noin keskimäärin kaipaan kyllä teknisempää reittiä, mutta vaihteeksi tuollainen vauhdikkaampi maastopolku tuntui kyllä hienolta. Harmitti vain, että tuli syksyn tullen vaihdettua hyvin rullaavat ja kevyet Rocket Ronit jöötimpiin 2.35 Nevegaleihin.

Korsoon muuttaminen oli siis ajolasien läpi katsottuna varsin hyvä juttu. Ajoporukoita ei ole vielä löytynyt, mutta sekin on työn alla. Jäljistä päätellen muitakin nappulakumifetisistejä on täälläpäin liikkellä.