XCO Korso 2013

Yksi reitin kolmesta dropista. Kuva: Jaakko Partanen

Kun kotikulmilla järjestettiin 25.8. XCO-cupin osakilpailu juuri valmistuneella upealla radalla, oli siihen tietysti pakko ottaa osaa harrastesarjaan. Tavallaan tällaista vartenhan olen koko kesän ajanut ahkerasti lenkkiä. Valitettavasti yhden kesän ahkerointi ei kuitenkaan vielä riitä menestykseen tulostaululla, mutta menin kuitenkin omaa kovaa ja pidin omaa kivaa.

Kisan startti tapahtui kuntorataa ylämäkeen, mikä on minun hitaasti lämpenevälle ja turhan painavalle keholleni melkoista myrkkyä. Alkuvauhtikin oli tietysti kova, koska kaikki halusivat saada hyvät asemat poluille. Heti lähdössä sykkeeni paukahti punaiselle ja siellä se suunnilleen sitten pysyikin maaliin asti. Kaksi ensimmäistä kierrosta mentiin minulle turhan kovaa, mutta se oli vähän pakko, koska ruuhkaa oli jonkin verran. Heti jos joku eteni hitaammin, taakse kertyi jono kuskeja jotka ahnaasti kärkkyivät ohituspaikkaa. Rata oli myös hyvin kivikkoinen, joten sujuvassa etenemisessä oli tietty kynnysnopeus. Kynnyksen hitaammalla puolella renkaat tökkivät kiviin ja matkanteko on vaikeaa, mutta nopeammalla puolella pyörän jousitus syö kivet ja meno tasoittuu. Ongelma on siinä, että vauhdin ylläpitämiseen tarvitaan jalkoja, keuhkoja ja nopeita käsiä.

Ajokoira kivikossa.

 Kuvat: Jukka Toikander

Kaksi kierrosta oli siis ruuhkaista. Kolmannesta alkaen sai jo ajella melkein yksikseen, mutta sitten minulta alkoivat paukut loppua ja oli pakko vähän hidastaa tahtia. Kolmannen kierroksen puolivälissä kisan johtaja ohitti minut kierroksella. Ehdin jo toivoa, että rääkki olisi ohi, mutta olinkin ymmärtänyt säännön väärin. Kierroksella ohitettujen kisa päättyykin vasta kun kärki tulee maaliin. Maalimiehet lähettivät minut siis takaisin reitille. Ajelin kisan loppuun reippaasti, mutta repimättä ja jostain niitä paukkuja vielä löytyi, vaikka olinkin meinannut jo kolmen kierroksen jälkeen lopettaa. Viidennen kierroksen päätteksi minut ohjattiin pois radalta, koska Ojalan Henri oli jo ehtinyt kuudennen kierroksen maaliin voittaen koko 24 km kisan.

Lopputuloksekseni tuli harrastesarjan sijoitus 14/24, loppuaika 1:32:42 ja 20 km kovaa ja kivaa ajoa. Keskisyke oli 183, maksimi 201. Pyörä toimi loistavasti, ajo teknisissä paikoissa sujui ja pysyin koko kisan kumipuoli alaspäin. Kunnossa on kyllä kosolti kehitettävää. Numerolappukuumotuksessa ajaminen on kuitenkin hyvä konsti tehdä maksimitreeni. Tavallisella lenkillä ei oikein millään pysty pitämään vastaavaa vauhtia yllä. Täytyy tosin yrittää. Parasta on nimittäin se, että tuo mahtava rata on vain kolmen kilometrin päässä kotoa ja sinne voi mennä ajamaan koska tahansa. Tein kierroksesta Strava-segmentin, joten kehitystä on helppo seurata.

Rissanen sanoi naps

Mitä puuttuu kuvasta?

Enpä tiennyt, että vaihtajan rissatkin voi hajota. Ojaa ylittäessä tuo paukahti ketjun ollessa isoimmalla rattaalla sekä edessä että takana. Epäilen että olin trimmannut ketjun pikkuisen liian lyhyeksi ja tuosta kohtaa systeemi sitten lopulta antoi perän joustaessa periksi. Onneksi vahinko ei ollut iso, lähikauppa palveli ja matka jatkuu. Sunnuntaina onkin sitten kisat kotimetsissä. Ilmottauduin Korso XCO:n harrastesarjaan.

Viikko 31

Tällä viikolla kävin mm. etsiskelemässä lounaasta ja lännestä uusia polkuja. Tarkoituksena on laajentaa reviiriä, jotta voi ajella pitempiä lenkkejä ilman samojen polkujen toistuvaa hinkkaamista. Uutta ajettavaa löytyi kilometritolkulla jo kahdella yrittämällä. Pätkien yhdisteleminen jouhevaksi kokonaisuudeksi ja siirtymien optimoiminen vaatii vielä pientä miettimistä. Tutkimusmatkoilla löytyi tietysti asutuskeskusten takamaiden perushöttöä, kuten esim. allaoleva autonhylky Helsinki-Vantaan lentokentän ja Ruskeasuon hautausmaan välistä.

Lauantaina tarjoutui mahdollisuus poiketa Messilässä, eikä sitä tietenkään voinut jättää käyttämättä. Oli paljon hauskempaa kuin ensimmäisellä kerralla, kun ei enää tarvinnut tuhlata aikaa ja energiaa jännittämiseen. Pikku droppilava alkoi olla jo ihan meh ja jarrukahvatkin saivat välillä olla rauhassa. Kerran vähän halasin äiti maata. Vauhtia ei onneksi ollut siinä kohtaa paljon mitään, mutta ukemi jäi puolitiehen ja se vähän tuntui ranteessa. Muuten kaikki erittäin jees.

Tubeless osa III

Messilän reissua varten otin hyvin asettuneet sisärenkaattomat kumit Mavic EN521-vanteilta pois ja asensin tilalle superleveät renkaat paksuilla sisäkumeilla. Harrastamisen nimissä jatkoin kuitenkin tubeless-kokeiluja ja siirryin DT-swiss XR-400-vanteiden kimppuun. Tässä raporttia komboista, joita kokeilin. Näitä ei tietenkään kannata ottaa absoluuttisena totena. Tulokset pätevät vain minun taidoillani juuri näillä rengas- ja vanneyksilöillä, ja kyse on lähinnä muistiinpanoista itselle. Kaikissa komboissa on vannenauhana Joe's Noflats allmountain 19-25mm. Kaikki renkaat nousivat vanteelle jalkapumpulla ja saippualiuoksella.

DT-Swiss XR-400 + Schwalbe Rocket Ron 2.25 evo (vanhan mallinen Non-TLR)
Muuten toimi hyvin, mutta käytetyn renkaan kyljessä on nirhauma, josta litku suihkuaa ulos kuin spraymaali purkista. Sisäkumilla toimii toki, mutta ilman ei. Lisäksi litku tihkuu kyljistä läpi, mutta tiivistyisi varmaan aikanaan.

DT-Swiss XR-400 + Continental Mountain King 2.4 Protection
Litkua vuoti venttiilin juuresta ja pinnanrei'istä. Rengas tyhjeni varastossa roikkuessaan n. vuorokaudessa, joten en kokeillut ajamista.

DT-Swiss XR-400 +  Maxxis Aspen 2.25
Mountain Kingin pinnanreikävuoto paljastui tässä kohtaa rikkoutuneen vannenauhan syyksi. Kenties varomaton rengasmuovien käyttö oli tehnyt nauhaan pari pientä reikää, joista ilma ja litku vuoti vannetta kohti. Ehjällä vannenauhalla ongelma korjaantui, mutta edelleen tapahtui pientä vuotoa venttiilin juuresta. Vuoto tiivistyi kuitenkin n. vuorokaudessa ja on sen jälkeen toiminut.

DT-Swiss XR-400 + Maxxis Ardent 2.25
Ei mitään ongelmia, vaikka tämän kyseisen käytetyn renkaan totesin edellisessä asennuksessa reikäiseksi. Litkut varmaan jäivät vielä tiivistämään reikiä, vaikka pesinkin renkaan irroituksen yhteydessä.

Mystisiä nämä tubeless-viritykset tavallisiin vanteisiin. Näiden kanssa näprätessä paja-aikaa kyllä kertyy, mutta harrastamistahan se on yhtä kaikki. Ei kai sitä nyt koko ajan ajaakaan jaksa .

Hiihtokeskuspyöräilyä

Lauantaina tuli kunnon antiteesi maantienlaidan kihnuttamiselle. Olin nimittäin ensimmäistä kertaa hiihtokeskuspyöräilemässä. Paikkana Messilä Bike Park.

Alkuun reilun tunnin verran oli jotenkin ahdistavaa. Pelotti hississä ja pelotti mäessä. Sain henkilökunnalta oikein hyvän kädestä pitäen-opastuksen hissin käyttöön, mutta silti sohlasin sen kanssa jonkin verran. Hissi veti vähän nykimällä ja kapula luisti ja samalla piti ohjata pyörääkin ja kaikkea sellaista. Alamäessä pelotti ihan vaan siksi, että siinä meni kovaa. Kun ei ole tottunut vauhtiin, ei koordinaatio oikein tahdo pysyä perässä.

Tällainen uusi tilanne tietysti jännittää aina, mutta pikkuhiljaa rentous kuitenkin löytyi ja aloin nauttia alamäkiajosta. Ajelin pääasiassa helpompia reittejä, paitsi joskus vahingossa jouduin vähän pahempiinkin paikkoihin, kun reitit menivät ristiin rastiin. Onneksi lähes kaikki hypyt ja dropit olivat rullattavissa ja tuplahyppyreihin löytyi lammaslinjat. Vaikka ilmalennot pyörällä ovat minulle arka paikka, onnistuin kuitenkin valloittamaan muutaman pienen hyppyrin ja droppilavan. Niistäkin tuli kyllä kunnon voittajafiilikset, vaikka pieniä olivatkin. Isompiakin hyppyjä olisin voinut kokeilla, jos vaan olisi yhtään taipumusta uhkarohkeuteen.

Endurokisojen pätkät olivat myös hauskoja. Ne olivat pitkiä ja niissä oli myös vähän tasaista tai jopa lyhyitä ylämäkiä. Niihin ylämäkiin meinasin kyllä hyytyä 2.7" leveiden DH-renkaiden takia. Vaikka enduropätkät kivoja olivatkin, ei endurokisoihin osallistuminen välttämättä kiinnosta. Pätkät olivat minunkin taidoillani ihan ajettavia, mutta kuitenkin sen verran pahoja, että sekunneista taistellessa jonkinlainen loukkaantuminen tulisi varmaan aika nopeasti.

Kaiken kaikkiaan tämä oli hieno ensikokemus hissipyöräilystä. Mitään ei mennyt rikki - ei pyörästä eikä miehestä. En edes kaatunut kertaakaan, koska otin aika varovasti. Plussana mäeltä oli hienot maisemat Vesijärvelle.  Menen kyllä uudestaankin, kunhan nämä känsät käsissä lakkaa kivistämästä. Tankoa tuli meinaan puristettua.

Valkoista viivaa

Torstaina ajoin tämän vuoden toistaiseksi pisimmän lenkin. Vain 3h 40 min, aika heikkoa ollut tänä vuonna. Seurailin valkoista viivaa 85 km vanhaa Lahdentietä pitkin. Oli määrä mennä Lahteen kyläilemään ja päätin hoitaa menomatkan pyöräillen. Muu perhe meni autolla, joten paluumatkaa ei tarvinnut polkea.

Matka meni aika mukavasti keskiteholla jurnuttamalla. Ihan loppupäässä yritin Upon sillalla strava-spurttia, mutta oli pakko löysätä, kun siinä vaiheessa jalat meinasivat krampata. Pakko sanoa, että reissu oli aika puuduttava. Sekä henkisesti, että käsille ja ahterille. Vanha Lahdentie on nähtävästi aika tylsää ajettavaa, lähinnä pelkkiä peltoaukeita ja pitkiä suoria. Matkan jälkeen oli kuitenkin virkistävää polskia Joutjärvessä ja palautuminen hoitui ravintola Lokin grillibuffetissa.

Spandex-housuista on kai tainnut imeytyä jotain verenkiertoon. Olen nimittäin alkanut miettiä, että voisi olla kiva hankkia maantiepyörä. Tämä reissu pani kuitenkin vähän miettimään uudestaan. Toki maantiepyörällä matka taittuisi nopeammin, mutta olisiko se yhtään vähemmän tylsää. Mene ja tiedä.

Tubeless, osa II

Ensimmäisen tubeless-kokeilun menestyksen myötä alkoi tuntua, että on pakko saada lisää. Niinpä hankin Joe's NoFlats tubeless-kitin tarkoituksenani tehdä Mavic EN521-vanteista sisärenkaattomat. Takavanteen vasta sisäänajetun Maxxis Aspenin asennus onnistui aivan kuin elokuvissa. Ei minkäänlaisia ongelmia. Jätin Joen kumisen vannenauhan alle vanteen alkuperäisen tavallisen vannenauhan ja pumppasin renkaan paikalleen. Ilman liukasteita tai muita kommervenkkejä. Heti nousi ja tiivistyi, jee!

Etuvanteen nelisen vuotta vanha Maxxis Ardent tuottikin sitten jonkin verran harmaita hiuksia. Tuli aika sakea hiki, kun yritin nostaa sitä vanteelle jalkapumpulla kiivaasti pumpaten eikä mitään tapahtunut. Rengas vaikutti aika löysältä vanteelle. Ratkaisu löytyi lopulta, kun laitoin tavallisen vannenauhan alle Joen kuituteipin sekä muutaman kierroksen sähköteippiä korottamaan vanteen pohjaa. Näin toimien Joen vannenauha sai paremmin tiivistettyä renkaan reunan ja onnistuin nostamaan renkaan paikalleen. Painoahan tuosta virityksestä tuli lisää, mutta ei voi mitään. Liukastettakaan ei teippaamisen jälkeen tarvittu.

Litkujen lisäämisen jälkeen kävi renkaan löysyyden lisäksi ilmi toinenkin syy hankaluuksiin: Ardentin kulutuspinnassa oli pari-kolme reikää, joista tiivistelitku tursusi tai suihkusi railakkaasti ulos. Pienen ravistelun jälkeen Joen litku kuitenkin umpeutti reiät ja rengas alkoi pitää ilmaa. Ilmeisesti olen joskus puhkonut Ardentin teräviin kiviin tai lasinsiruihin, mutta se on päässyt unohtumaan kun rengas on ollut pidempään hyllyllä.

Tässä asennuksessa renkaiden asettuessa vanteelle ei kuulunut napsahduksia ollenkaan. Kyllä ne silti vanteella istuvat, vaikka tuskin yhtä tiukasti kuin oikea tubeless ready-combo. Hyvin ne kuitenkin normiajossa paikallaan pysyivät ja ajotuntuma oli - paremman sanan puutteessa - erittäin smooth. Pitoakin alkoi nyt löytyä takanakki-Aspenista, vaikka olin jo hyllyttämässä sen minulle liian liukkaana.

I Am Tubeless Ready!

Olen ollut aivan varma, että en lähde tubeless-touhuun mukaan, mutta kuinkas sitten kävikään. Roscoen mukana tuli aikoinaan Bontragerin tubeless-ready vanteet ja kumit, TLR-vannenauhoja ei kuitenkaan mukana ollut. Jostain syystä tuossa muutama päivä sitten tuli semmoinen olo, että onhan sitä sisäkumittomuutta kokeiltava. Lähimmästä hyvinvarustellusta pyöräliikkeestähän sitten löytyi vanteisiin sopivat tubeless-nauhat, -venttiilit ja tönkkä tiivistelitkua.

Ryhdyin asennukseen pelonsekaisin tuntein fillarifoorumin "Pahoja Tubeless-ongelmia"-ketjun kauhutarinat takaraivossa tykyttäen. Kun olin vaihtanut TLR-vannenauhat tavallisten tilalle, nostin renkaan (Bontrager XDX 2.4) ensin sisäkumin avulla vanteelle (Bontrager Duster 26"). Sitten avasin toisen puolen renkaasta ja otin sisäkumin pois. Väänsin renkaan irtonaisen reunan takaisin vanteelle ja yritin painella sitä mahdollisimman lähelle vanteen reunaa. Tässä vaiheessa alkoi jännittää. Nouseekohan se vai eikö se nouse...

Aloin pumppaamaan jalkapumpulla vimmatusti, mutta sitten hidastin tahtia. Havahduin: "Mitä hittoa, onko se näin helppoa?" Naps! Naps! Kumi nousi ihan normaalisti pumpaten tiiviisti vanteelle ja napsahti kiinni. Olin aivan hämmästynyt: "Missä ähellys, missä kiroilu?" Enää tarvitsi vain irrottaa venttiilin sielu, turauttaa Stanin lateksilientä renkaaseen, laittaa sielu kiinni, pumpata rengas täyteen ja vähän pyöritellä. Rengas tiivistyi laakista, ei kuulunut mitään suhinaa mistään.

Vielä seuraavana päivänäkin renkaat oli ilmoja pidellyt. Testilenkillä rengas tuntui rullaavan aivan tolkuttoman hyvin ja möykkyjen ylittäminen oli liki maagisen pehmeää. Nämä fiilikset pitäisi ehkä varmistaa jollain kaksoissokkotestillä, en ihan luota omaan objektiivisuuteeni tai arviointikykyyni ajotuntuman arvostelussa. Mutta jos fiilis riittää, sanoisin että kyllä kannatti!

Hauska Stravata!

Koska asuin pyöräilyn osalta jonkin aikaa tynnyrissä, kuulin Stravasta vasta jokin aika sitten. Se vaikutti kiinnostavalta, kokeilin ja ryhdyin käyttäjäksi. Jos joku toinenkin on viettänyt viime ajat kiven alla, kerrottakoon, että Strava on palvelu, johon voi ladata lenkkiensä gps-jälkiä, tarkastella niitä ja antaa muidenkin tarkastella. Tällaisia palveluitahan on netti pullollaan, mutta Stravan erikoisuus on segmentit. Segmentit ovat reitinpätkiä, jotka strava gps-jäljen perusteella automaattisesti kellottaa ja tekee niistä tulostaulut. Pätkiä voi kuka tahansa tehdä omista lenkeistään ja haastaa muita rikkomaan ennätyksiä. Segmentin nopein saa arvonimen "king of the mountain," KOM.

Minun kyvyilläni ei kukkulan kuninkaan titteleitä pahemmin heltiä, jos osallistujia on enemmän kuin yksi. Mielenkiintoni pysyy silti yllä, koska Strava seuraa myös jokaisen omia suorituksia ja noteeraa henkilökohtaiset ennätykset. Niinpä onkin hauskaa lenkin jälkeen tarkastaa, tuliko niillä tietyillä segmenteillä vedettyä kovempaa vai hiljempaa kuin viime kerralla. Lenkkeihin saa mukavaa vaihtelua, kun tietyissä paikoissa saa panna kunnolla menemään ja tulos päivittyy automaattisesti. Täysin omaehtoinen intervalliharjoittelu ei oikein muuten ole mun juttu, vaan lenkit on tullut ajeltua aika tasaisella vauhdilla.

Käyttäjät tekevät segmenttejä yleensä joistain mielenkiintoisista pätkistä: rankoista ylämäistä, vauhdikkaista suorista tai muuten vaan paikoista joita on hauska ajaa. Siksi ennen lenkille lähtöä voi selailla kartasta missä minkäkinlaisia segmenttejä olisi tarjolla ja suunnitella reittiä sen mukaan. Itsekin olen jo pari lyhyttä maastosegmenttiä luonut, saa haastaa.

Strava on ilmiönä osa sosiaalista mediaa ja erityisesti pelillistämistä, minun mielestäni jopa oikein onnistuneesti. Siitä saa hauskaa vaihtelua ja motivaatiota lenkkeilyyn. Liian vakavasti sitä ei kuitenkaan kannata ottaa. Se voittakoon, jolla on hauskinta, oikeat kisat on sitten erikseen.

Mä täällä, mättäällä

Rengasindikaattori ilmaisee mustikoiden kypsyneen.

Äkkiä se terä tylsyy. Tuli viikko taukoa maastopyöräilyyn ja tänään lenkillä oli mies vetelä mutta ajo kankeaa. Mustikkaa oli kuitenkin runsaasti. Tarkastin tarjonnan oikein läheltä heittäytymällä tangon yli mättääseen. Lasku oli kuitenkin pehmeä, joskin tahrainen. Ensi kerralla kulkee varmasti taas paremmin, tai sitten siirryn marjanpoimintaan.