Kivikko EK4

Kävin viime maanantaina töiden jälkeen tuulettumassa Kivikossa. Samalla testasin videokameraa rintavaljaissa. Rinnalta kuvattu video vastaa jotenkin paremmin "aitoa" omaa kuvakulmaa kuin kypärän päältä kuvattu. Kypärän päältä kuva jää jotenkin etäiseksi eikä vauhdin oikein tunne välity. Rintaremmikuvauksen tuloksen voi tsekata alta, mallina on Kivikon paras pätkä EK4.

Keinukalliolla havaittu pumptrack!

Tuossa taannoin haikailin pumptrackin perään. Muutama päivä sitten löysinkin sellaisen vahingossa tavallisella maastoajelulla. Keravan Keinukallion juoksuportaiden juureen on pystytetty ovaali komposiittirata. Rata on pienehkö ja mutkat saman suuntaan, joten vähän siinä meinaa mennä pää pyörälle. Ihan limitillä ei myöskään viitsi vetää, koska asvaltille pannuttaminen ei houkuta. Ihan kiva löytö silti ja menen kyllä uudestaankin pumppailemaan.

Googlettelin hieman, ja selvisi, että rata avattiin toukokuussa. Se on siirrettävä ja ensimmäinen sijoituspaikka on Keinukallio. Täytyypä siis käydä kun vielä voi. Keravan kaupungin tiedotteen mukaan radan kohderyhmä on lapset, nuoret ja erityisryhmät. En ole lapsi enkä nuori, joten kuulunen siis erityisryhmään.

Lisää liikkuvaa kuvaa

Voitin tappelun videoeditorin kanssa ja onnistuin tekemään jotensakin kunnollisen pätkän. Tätä kahden minuutin videota varten ajelin pieniä pätkiä edestakaisin liki pari tuntia. Kuvakulmien säätöön ja kameran luokse palaamiseen meni iso osa ajasta, mutta sai siinä mukavasti spurttaillakin. Lenkit ja kuvausreissut täytyy vaan tehdä erikseen. Kameraleikit on silti ihan kivaa vaihtelua.

Tylsät kotivideot

Saadakseni lisää mielenkiintoa harrasteluun hankin GoPro-kameran. Kuvattua materiaalia on jo kertynyt, mutta muu tuotanto tökkii. Editointi GoPro Studio-ohjelmalla on aivan mahdotonta, koska se kaatuilee jatkuvasti ilman selitystä. Lyhyen pätkän onnistuin väsäämään ilman Studion luhistumista. Lopputuloksen voi katsoa tästä alta.

Toisekseen kokeilin yhdistää Dashwarella sykemittarin keräämän syke- ja nopeusdatan videoon. Mallina toimi Littoisten Hullun miehen polku. Nimi on tullut tuntemattomasta hullusta miehestä, joka aikoinaan yritti pilata hienoa polkua virittämällä sinne kaiken maailman esteitä ja ansoja. Sittemmin hullu mies on lopettanut jalon harrasteensa, mutta polun nimi jäi. Tämä video onnistui ihan mukavasti, paitsi että videon rauhaisa polkuhinkkaus on aika tylsää katsottavaa.

Ennätystehtailua Turussa

Viikonloppuna ajelin taas pari maastolenkkiä Turussa. Lauantain kohokohtana oli, kun metsässä tuli vastaan Fantom ihka elävänä. Fantom suhahti hetkessä pusikkoon, mutta hänen erittäin vauhdikas ja vaivaton etenemisensä teki niin syvän vaikutuksen, että intouduin itsekin yrittämään ns. kunnolla. Lopputuloksena oli uusi personal best kuudella Strava-pätkällä. Se oli yllätys, koska kunnon puolesta sellaiseen revittelyyn ei oikein olisi edellytyksiä. Keli oli kyllä optimaalinen, kuivaa kaikkialla eikä liian lämmintä.

Ka-ching!

Lauantain irrottelu tietenkin kostautui sitten sunnuntaina. Melkein koko kehossa oli rajoitin päällä, eikä mitään terävämpää suoritusta saanut irti. Kehnohko nykykunto näkyy ainakin hitaana palautumisena. Vaikka oli taas huippuolosuhteet ja fiiliskin hyvä, en viitsinyt kiusata itseäni paljon tuntia pidempään. Päivän paras anti löytyi Turun lentokentän lähistöltä. Siellä oli paljon enduroprätkien ruopimaa kalliopohjaista huippubaanaa sekä iso alue ao. kuvan mukaista "pumppupätkää." Aallot ovat fillarille vähän liian pitkiä ja loivia sekä pohja turhan pehmeää hiekkaa, joten ihan pelkällä pumppaamisella en oikein päässyt etenemään. Tuota laineikkoa menee kuitenkin ristiin rastiin jos ei nyt ihan kilometrejä niin ainakin useita satoja metrejä, eli kivaa riitti. Samalla muistui mieleen, kuinka hauskaa ja hyödyllistä oli käydä säännöllisesti Munkan pumptrackillä silloin muutama vuosi sitten. Ehkä täytyy retkeillä sinne joku kaunis päivä, vaikka matka Korsosta onkin aika pitkä.

Pumppaamo

Napojen kaivelua

Napaa on tullut kaiveltua viime aikoina monessakin mielessä, mutta myös ihan konkreettisesti pyörän huoltamisen merkeissä.

Viime syksynä alkoi Superstar Switch-takanavasta kuulua asiaankuulumatonta rutinaa. Avasin navan ja totesin, että vapaarattaan runko on halki. Mielenkiinnosta avasin toisenkin kiekon samanlaisen navan. Siitäkin oli vapaarattaan runko halki, vaikka napa ei rutissut pyöriessä. Panin Superstarilta tilaukseen kaksi uutta vapaaratasta. Samalla kolmikyntinen Evo-malli päivittyi nelikyntiseen Ultra-malliin.

Haljennut vapaaratas #1

Syksy ehti muuttua talveksi ennen kuin sain vapaarattaat vaihdetuksi. Ajoin talven vähäiset maastoajot Surgella. Remedyssä on niin paljon potentiaalisesti pakkasherkkää teknologiaa (Reverb, takaiskari, linkuston laakerit yms), että pidän sen mieluummin talviteloilla. Kevään kolkutellessa ovella vaihdoin vihdoin vapaarattaat uusiin. Se oli helppo homma. Akseli irtoaa kahdella kiintoavaimella ja vapaaratas paljain käsin. Uudet osat menivät ihan yhtä helposti paikalleen. Laakerien vaihtamisessa olisi enemmän hommaa, mutta siihen ei nyt tarvinnut ryhtyä.

Haljennut vapaaratas #2

Superstarin kiekot Switch-navoilla ovat edullisia. Vapaarattaan kestävyydestä joutuu ilmeisesti sitten tinkimään, mutta kyllä nuo muutaman vuoden kestivät. Saa nähdä, onko tämä uusi malli kestävämpi. Siinä on samanlaiset ohueksi jyrsityt kohdat kuin edellisessäkin, joten tuskinpa kestää sen paremmin. Ellei sitten neljä kynttä jaa kuormaa tasaisemmin. Katsotaan, kuinka käy.

Nelikyntinen vaihdokki

Lahti Bike Weekend XCM

Kisaan valmistautumista: numerolapun kiinnitys kuva: Tiina Forsberg

Lauantaina 25.7. kävin osallistumassa Lahti Bike Weekend XC-Maratoniin. Tässä välissä on oltu vähän reissulla, joten tämä muistiinpano tulee aika myöhään, mutta onhan se parempi kuin ei milloinkaan.

Kisan voi oikeastaan jakaa kolmeen lohkoon. Ensimmäinen kolmannes oli enimmäkseen hiekkatiepohjaista ylämäki-alamäkirunttausta. Olin laiskuuttani jättänyt lämmittelyn minimaaliseksi ja se kostautui alussa. Ylämäet olivat etelän vetelälle sen verran mittavia, että sykemittari löi samantien punaiselle kun yritin roikkua (peräpään) porukan vauhdissa mukana. Ylämäkiä pusertaessa yllättäen kädet menivät aivan veteliksi, ikään kuin ne olisivat jääneet ilman verta jotta jaloille riittäisi edes jonkin verran happea. Tunne oli aika outo ja ikävä. Onneksi tuon vaiheen alamäet olivat teknisesti helppoja hiekkatielaskuja, joten käsiltä ei vaadittu liikoja. Ensimmäisen kolmanneksen loppupuolella laskettiin myös juurakkoisia metsäpolkuja, joissa oli edellispäivien sateiden jäljiltä jopa liukasta, vaikka keli muuten oli kuiva.

Toisella kolmanneksella maasto alkoi tasaantua, kuten myös oma hengitykseni. Syke pysyi edelleen suunnilleen 170-190-haarukassa, mutta keho alkoi lämmetä ja antaa periksi kovalle kohtelulleen. Henki kulki tasaisesti ja raajat tottelivat omistajaansa. Hälvälän alueella sai ajella varsin mukavia neulasrännejä ja kivikkopolkuja. Korkeuseroja oli vähän ja ajo nautinnollista.

Reitin puolivälissä nautinto vajosi syvälle mutaan, kun ikävin pätkä alkoi. Reitti kulki pitkin mutaista ja savista kärrypolkua, jossa en osannut ajaa kyllä yhtään. Pyörä luisteli minne sattui ja yritin vain pitää tangosta kiinni ja pysyä pystyssä. Mutapainissa motivaatio oli kyllä aika kadoksissa. Liian viettelevän savivellin jälkeen piiiiiitkät kuntoratanousut Tiirismaan laelle tuntuivat melkeinpä helpotukselta. Kihnutin ne ylös kaikessa rauhassa vaikka puuskutin kuin pieni veturi.

Messilän jälkeen viimeisessa huollossa jaksoin vielä heittää huoltajien kanssa rentoa läppää. Sain kuulla, että maaliin on enää alle kymppi. Otin vielä juomapullon täyteen urheilujuomaa, mutta jätin loput geelit reppuun, koska matkaa oli niin vähän. Neljä High5-geeliä olin ehtinyt siihen mennessa nauttia. Tämä viimeinen kymppi Messilästä Lahteen oli palkinto kaikesta siihen saakka kärsitystä paskamaisuudesta. Sopivan polveilevaa maastoa, juuri sellaisia upeita sopivan haastavia polkupätkiä joita tykkään ajella, ja lopuksi vielä jyrkkä vauhtimäki maaliviivalle. Se oli sitten siinä. Viime hetken lupavaikeuksien takia reitti oli virallisestikin vain 53 km eli aika paljon lyhyempi kuin luvattu 60 km. Oma GPS antoi matkaksi 51 km, joten matkan alimittaisuus oli kyllä pieni pettymys. Muutenkin pidin viime vuoden reitistä enemmän, tällä kertaa oli turhan paljon hiekkatietä ja kuntopolkua.

Loppuaikani oli 3:21:13, sijoitus koko joukosta 96/114. Syke 174/196 ja kaloreita kului 3657.
Kisapäivän jälkeisen yön lomailimme Lahden seurahuoneella, joten jäi vielä aikaa mättää pihviä ravintolassa ja seurata Lahden torilla Bikeweekendin BMX-hyppykisan aivan uskomattomia temppuja. Lauantaiksi osui onneksi tälle kesälle poikkeuksellinen lämmin ja aurinkoinen sää. Sunnuntaina kotiin palatessa satoikin taas kuin Esterin tiedätte kyllä mistä.

130 km virtuaalisen hihamerkin perässä

Ajoin 133 km maantietä, jotta saisin digitaalisen hihamerkin. Kyllä, luit oikein. Stravassa pyörii Gran Fondo-sarja, jossa joka kuukausi saa suorittaa tietyn mittaisen lenkin ja palkinnoksi saa Strava-profiiliinsa digitaalisen hihamerkin sekä oikeuden ostaa kyseisestä suorituksesta kielivän (120 dollarin!) ajopaidan. Paita ei minua tuohon hintaan kiinnosta pätkän vertaa, mutta tarjolla olevasta suoritusmerkistä vanhan partiolaisen sielu tietenkin heittää volttia. Mitään tuolla pikselimerkillä ei tee, mutta pääasia on, että saadaan ihmiset liikkumaan. Pelillistämistä parhaimmillaan, eikö niin? Kesäkuussa Gran Fondo-vaatimuksena oli 115 km ja heinäkuussa 130. Molemmat niistä sain suoritettua ja elokuullekin on jonkinlainen suunnitelma kytemässä, vaikkei vaadituista kilometreistä vielä ole tietoa. Logiikkani mukaan tiedossa olisi 145 km.

Päivän reitti

Oikea Gran Fondo on Italiassa keksitty pitkä amatöörien pyöräkisa, joka ajetaan vuoristoisella reitillä ja suljetuilla teillä. Stravan Gran Fondoa suorittaessa mennään kuitenkin muun liikenteen seassa ja vuoristoistakin voi täällä Suomessa vain haaveilla. Reitin saa itse suunnitella mieltymystensä mukaan. Rakensin tähtimäisen muodostelman valtaosin itselleni tuntemattomista teistä ja lähdin suorittamaan. Tähtimäisen siksi, että voisin monesta kohtaa oikaista kotiin jos matkanteko ei maistukaan.

Suorituspäiväksi osui paras mahdollinen sää; aurinkoista, 18-23 astetta lämpöä ja maltillinen 4-8 m/s länsituuli. Veivasin pitkin poikin uusmaalaisia maalaisteitä. Ensimmäiset pari tuntia väänsin vastatuuleen ja mietin ettei tästä tule yhtään mitään, mutta sitten taivas aukeni. Velskolantie Espoossa oli erittäin nautinnollinen polveileva ja mutkitteleva tie Velskolan pitkäjärven rantatöyräillä. Sen mäkiä ja mutkia ajellessa todellakin unohtui aivan kaikki muu. Velskolantien jälkeen ajelin jonkin matkaa pohjoiseen hienoissa polveilevissa maalaismaisemissa ja aika menetti merkityksensä. Nurmijärven pitkillä peltoaukeilla pääsin nauttimaan vauhdikkaasta myötätuulesta ja vauhtia olikin helposti päälle 30 km/h. Vastatuulessa kyseinen pätkä olisi ollut äärimmäisen syvältä, mutta tällä reissulla kohdalle osui onneksi myötäinen. Haarlan jälkeen jäljellä oli enää niin vähän, että loppu meni iloisesti rullaillessa, vaikka Rusutjärveltä Palojoelle jouduinkin pusertamaan vastatuuleen.

Perhe-elämän puitteissa ajan löytäminen viiden tunnin lenkkiin on aika haasteellista, kun pitää ottaa huomioon perheen kalenteri, muut mahdolliset velvoitteet ja vielä sääolosuhteetkin. Tämän kesän keskiverto-olosuhteet huomioiden tälle lenkille osui onneksi aivan täydellinen sää. Sikäli tämän pitkän lenkin ajankohta ei ollut optimaalinen, että pieni huoli on palautumisesta lauantain Lahden XC-maratoniin. No, kai tuota pikselimerkkiä ihaillessa ja pilatesrullaa pyöritellessä keho lauantaihin mennessä vetreytyy.

Palkinto 4h 55min puserruksesta

Heittoistuin

Remedy on viime aikoina saanut pari ehdottoman hyödyllistä päivitystä. Niistä aikaisempi on heittoistuin eli hissitolppa. Olin jo rungon saatuani päättänyt hyödyntää sisäiset letkunviennit ja toukokuun loppupuolella sain tolpan hankittua ja asennettua.

Reverb ylhäällä

Modernisoin muinaisjäänne-Remedyä Rockshox Reverb-hissitolpalla. Tolppa on stealth-mallinen eli letku lähtee tolpan alapäästä ja kulkee osan matkaa rungon sisällä. Letkun vienti rungon läpi oli ehkä ärsyttävin ikinä koskaan tekemäni fillariasennushomma. Youtubessa on paljon hyviä videoita ko. proseduurista, mutta kaikissa niissä on keskiö irrotettu, jolloin keskiön reiästä voi käsin auttaa letkua käännöksessä. Omassa pyörässäni on keskiö adapterilla, jonka irrottamiseen minulla ei ole työkaluja. Siispä letku piti saada satulatolpan reiästä onkimalla kiertämään keskiöakseli ahtaasta raosta. Ongeksi kehitin koukun kahdesta pinnasta, joiden kierteet yhdistin nippelillä. Letkua tolpan reiästä pilkkiessä meinasi kädet meinasi loppua kesken, koska tolpan reikään piti sanalla näyttää valoa taskulampulla ihan silmän vierestä, jotta näki putken pohjalle. Aikaa tuhrautui näpertelyssä, mutta onnistuihan se letkun veto lopulta eivätkä edes hermot menneet kovin pahasti. En edes ilmannut kaukosäädintä asennuksen jälkeen ja silti se on toiminut ihan normaalisti. Sinä päivänä oli tähdet oikeassa asennossa.

Reverb alhaalla

Reverbin käyttö on paljon sujuvampaa kuin toisen pyörän Ice V8:n. Tangon nappulasta voi kätevästi painaa lisää itseluottamusta pahoihin paikkoihin. Satulan saa sujuvasti pois tieltä ja pyörän päälle tulee liikkumatilaa. Hissitolppa on kyllä ehdottoman tarpeellinen varuste monipuoliseen maastoajoon.

Oikean käden nappihässäkkä

Kaukosäätimen napin sijoittelu tähän pyörään oli pienoinen ongelma. Sramin vanhat näytölliset X7-vaihdevivut vievät tangosta niin paljon tilaa, ettei reverbin nappia mitenkään saanut hyvään paikkaan. Otin oikean puolen napin tarkoituksella asentaa se vasemmalle tangon alle. Sinne se ei millään sopinut niin, että se olisi tarpeeksi lähellä peukaloa.

Peukalolle tekemistä

Jouduin nappaamaan Surgesta uudemman näytöttömän X7-vaihdevivun, joka sopi reverbin matchmaker-kiinnikkeeseen. Matchmakerin yhteensopivuus Shimanon SLX-jarrujen kanssa ei ole kovinkaan saumaton. Vaihdevipu-tolppanappi-yhdistelmä sopi jarrukahvan lomaan vain yhteen kohtaan ja sekin meni vähän puoliväkisin. Säätövaraa ei ole. Toistaiseksi (eli kunnes mahdollisesti hankin 1x11-vaihteet) nappi saa olla oikealla. Parin kuukauden käytön jälkeen nappulan paikka kuitenkin tuntuu jo ihan luontevalta, vaikka oikean käden peukalolla onkin aika paljon hommia. Yhtä kaikki, heittoistuin oli erittäin hyvä hankinta ja maasturi ilman sitä on minusta puutteellinen. Täytyy toivoa, ettei Reverbin surullisenkuuluisistä luotettavuusongelmista tule suurta riesaa.

Sappeessa sattuu

Tampereen perheloman yhteydessä kävin korkkaamassa  Sappee Bike Parkin. Viimeisenä päivän muu perhe lähti junalla kotiin ja minä karkasin pyörähommiin.

Maisemia Sappeen laelta. Metsää joka suuntaan.

Matkalla Tampereelta Sappeella poikkesin Kangasalan Prismassa hakemassa evästä. Kaupassa ollessani ulkoa kuului kova jyrähdys ja vettä tuli kuin saavista kaatamalla. Mietin, millaista mutapainia onkaan luvassa. Sade kuitenkin lakkasi melko pian ja sade hälveni. Sappeelle saapuessa paistoi mukavasti aurinko.

Kun vähän ennen kolmea (hissit aukesi kahdelta) sain kamat päälle, luruttelin jonkun reitin alas ja ihmettelin hiljaisuutta. Hissin ala-asemalla henkilökunta kertoi, että koko parkissa on (minut mukaan lukien) kaksi kuskia. Neljän maissa tuli mukaan myös isä-poika-parivaljakko ja yksi neljän hengen porukka. Muita pyöräilijöitä en koko päivänä nähnyt. Silti hissillä koko ajan joku tarjoamassa kapulaa takapuolen alle, vuokraamossa henkilö myymässä hissilippuja ja kahviossakin henkilökuntaa. Fasiliteetit olivat erittäin asialliset. Oli ainakin kahvio, siistit vessat ja tavaransäilytys. Pakko oli miettiä miten nää pärjää. Ehkä satuin paikalle vain poikkeuksellisen hiljaisena heinäkuun keskiviikkona. Toivottavasti yleensä on enemmän vipinää.

Yksi syy hiljaisuuteen oli varmaankin päivän sääennuste. Edellisenä päivä oli satanut reippaasti ja keskiviikon ennuste oli aika epävakainen. Neljän aikoihin nousikin sitten kunnon ukkosmyräkkä, mutta eipä siinä, se meni ihan mukavasti katoksessa evästaukoa viettäessä. Ukkoskuuron jälkeen ajo jatkui, mutta liukasta oli. Ennen reissua kaivoin hyllystä WTB Dissent-renkaat alle. Olin niitä joskus pari kertaa kokeillut, mutta noin kilon painoisina niistä ei ainakaan lenkkirenkaiksi ollut. Dissentien pitäisi kuitenkin olla hyvät bike parkeissa. Ja olivathan ne, kunnes tuli märkää.

WTB Dissent 2.5

Dissenteissä on pehmeä kumiseos (42a kai), mutta nappuloiden väli on niin pieni, että ne menevät mudasta ja märästä hiekasta tukkoon. Ajoin Sappeen metsäisempiä enduroreittejä muutaman kerran todetakseni, ettei näillä kumeillä viitsi enempää kokeilla. Metsässä oli vielä märkää edellisen päivän sateista ja Dissent oli luistimeksi oikein hyvä mutta maastorenkaaksi huono, jolloin ajaminen oli aika holtitonta.

Ukkossateen jälkeen varsinaiset bikepark-reititkin olivat pehmeitä ja liukkaita ja siellähän se eturengas sitten haukkasi. En ehtinyt huomata, mitä varsinaisesti tapahtui, mutta kun liike pysähtyi, oli pyörä bermin oikella puolella tanko tulosuuntaan kääntyneena ja itse olin muutaman metri eteenpäin reitin vasemmalla puolella ilmat pihalla mahallani. Fullface-kypärä maksoi juuri sillä hetkellä itsensä takaisin. Suukappaleessa oli hiekkaa ja lippa halki, mutta naamani ihan ehjä. Kun henki alkoi kulkea, eräs kanssa-ajelija tuli kyselemään vointia ja neuvoi jarruttamaan mutkissa aiemmin. Hetken keräilyn jälkeen laskin rauhassa hissille ja vitsailin henkilökunnan kanssa kyntöhommista ja maaperätutkimuksesta. Päätin pitää autolla pienen paussin ja itsetutkiskeluhetken. Tuntui kuin olisin saanut pesismailasta rintaan, vasemman käden pikkurilli tuntui oudolta ja käsivarsissa oli naarmuja. Toimintakyky oli kuitenkin jotakuinkin tallella joten jatkoin ajelua.

Ajaminen ei kuitenkaan sujunut entiseen malliin. Kaatuminen vaikutti henkisesti siten, ettei ihan täysillä huvittanut ajaa. Kipeä pikkusormi vaikeutti tangon pitelyä ja rinta muuta liikehdintää. Kokeilin pitkää ja teknisesti helppoa E-Laippa enduroreittiä. Siinä oli kuitenkin ylämakiosuuksia, jotka menivät vaikeaksi koska syvään hengittäminen sattui rintaan. Päätin pistää pillit pussiin.

Sappeella oli erittäin hienoja reittejä ja hyvin rakennettuja bermejä, droppeja ja hyppyjä. Reitit oli hyvin merkattuja ja hyvien opasteiden ansiosta kukaan ei joudu vaarallisiin paikkoihin vahingossa. Hissikapula autettiin aina takapuolen alle, mitä en ole missään muussa bikeparkissa kokenut, ja olosuhteet olivat kunnossa. Mielelläni olisin ajanut enemmänkin, mutta valitettavasti tällä kertaa oma lipsahdus ja epäsopivat renkaat lopettivat hauskanpidon ennen aikojaan.

Nyt päivä pannutuksen jälkeen voi todeta, että vasemman pikkusormen lähinnä kämmentä oleva nivel on venähtänyt, rintakehä on melkein jo parantunut, käsivarsissa on jarruraidat, vasen olkapää tekee tietyissä asennoissa kipeää ja niska on tärkystä jumissa, mutta mitään vakavampaa ei onneksi sattunut. Muutaman päivän lepuuttelulla näistä kyllä pääsee. Pitäisi kaatuilla enemmän, jotta se kävisi sujuvammin ja vähemmillä vahingoilla. Ja rintapanssarin käyttöä täytyy varmaan alkaa harkita.

Jarrutusraitoja