Tahko 120 meni loistavasti!

Kuva: Itsok

Nyt vihdoin ehdin naputtamaan pikku raportin Tahkon ajelusta. Kovin jännittävää tarinaa tästä ei saa aikaiseksi, koska kaikki meni ennakkopeloista huolimatta aivan loistavasti.

Perjantai meni siis siirtymällä Turusta Nilsiään. Matkustin pakussa Paven kanssa ja ajoimme matkan suunnilleen puoliksi. Autossa oli onneksi ilmastointi, joten helle ei hirveästi verottanut voimia. Illalla tuli hengailtua aika paljon ulkosalla, sillä vuokraamassamme mökissä oli aivan turkasen kuuma. Oma fiilis oli siinä vaiheessa jotenkin pelokas ja apaattinen ja samaa olin aistivinani myös muissa. Nukkumaan mennessä mökissä oli vielä varmaan pitkälti yli kolmekymmentä astetta ja kun oma punkka oli vielä yläkerrassa, oli yöpyminen hikilammikossa tosiasia. Nestetankkauksen hyödyt taisivat huveta siinä.

Lauantaiaamuna janotti ja yhä edelleen hieman pelotti ja masensi. Aamupala ei oikein maistunut, mutta pakko sitä oli syödä. Onneksi mökin CD-soittimeen löytyi jostain kiekollinen tsemppismusaa. Siinä musaa kuunnellessa, aurinkorasvaa levitellessä ja ajokamoja pukiessa fiilis alkoikin yllättäen nousta ja apatia haihtui. Lähtöpaikalle rullaillessa ajohalut olivat jo kovat ja leposyke jännityksen vuoksi jotain 120-130.


Starttasin matkaan MattiH:n ja Jarkon kanssa. Alun tiepätkät mentiin perinteiseen tapaan isossa laumassa aikamoista haipakkaa. Vauhti tuntui minulle hiukan liian kovalta kahta kierrosta ajatellen. Jossain kohtaa ohitimme 180 km matkaa taivaltavan Yetin joka oli jo yhden kiekan kiertänyt. Yeti oli aika sippi ja kertoi oksentaneensa jo alkumatkasta. Pikkuisen alkoi kaverin puolesta huolestuttaa, mutta ei siinä voinut muuta kuin jatkaa matkaa. Yeti ajoi lopulta sitkeästi koko matkan.

Kun vihdoin päästiin metsäpoluille, pystyin hieman lepuuttamaan. Yritin polkea mahdollisimman vähän ja vaan pumppailla pyörää eteenpäin. Kinahmin poluilla ajaminen olikin todella maukasta. Verrattuna 60 km lähtöihin ajo oli erittäin sujuvaa. Suurin osa porukasta osasi ajaa ja ne jotka keräsivät jonoa taakseen antoivat tilaa viimeistään pikku kehotuksen jälkeen. Eka kierros etenikin varsin sujuvasti. Matti oli mennyt menojaan ja taitoin matkaa Jarkon kanssa. Kisan jälkeen kävi ilmi, että vaikka Jarkon kanssa luulimme Matin hävinneen horisonttiin, olimmekin oikeasti menneet hänestä ohi kun skippasimme yhden huoltopisteen.


Jossain neljänkymmenen kilometrin kohdalla ajauduin Jarkolta jonkin verran karkuun. Tapasimme seuraavassa huollossa. Jarkko valitteli pientä hyytymistä. Koska minulle meno maittoi, sovimme ajelevamme loput omaan tahtiin. Jatkoin siis reippaana matkaa. Reisissä tuntui normaalia väsymystä ja happanemista, mutta muuten ei mitään isompaa hätää ollut. Nestettä ja energiaa riitti. Ajoinkin juomaletku suussa lähes aina kuin mahdollista ja nappailin geelejä melko tiuhaan tahtiin. Huoltopisteiltä otin myös reippaasti naposteltavaa: urheilujuomaa, banaaneja, rusinoita, suolakurkkuja, mustikkakeittoa. Ruisleivät jätin tällä kertaa väliin. Olen huomannut, että happamat eineet eivät sovi minulle urheillessa, vaan alkavat pyrkiä kurkkuun.


Ensimmäinen kierros meni aikaan 3:55, joka on 11 minuuttia parempi kuin entinen 60km ennätykseni. Erittäin hyvin siis, vaikka piti säästellä voimia toiselle kierrokselle. Ennätys olisi parantunut vielä enemmän, jos olisi voinut mennä täysiä. Maalialueelle lasketellessa huomasin vauhdin alitajuisesti hidastuvan, kun pohdin riittääkö yksi kierros vai jatkanko matkaa. Lopulta sitten porhalsin päättäväisenä maalialueen huoltopisteestä ohi. Siihen jos olisin jäänyt, olisi Piazzan auringossa kylpevä terassi varmaan huudellut seireeninkutsujaan turhan voimakkaasti. Reitin alun pitkiä tieosuuksia yksin vastatuuleen hinkatessa tuli homman järkevyyttä kyllä kyseenalaistettua moneen kertaan. Sama otsanahkan kiristys jatkui Kinahmin ekaa nousua ylös lykkiessä, mutta helpotti taas polkuosuuksien alkaessa. Edessä oli avointa namupolkua. Ongelmana oli vain maitohapottunut alaselkä, jonka vuoksi en oikein jaksanut ajaa seisten ja pyörän päällä jumppaaminen oli hankalaa. Täytyypä siis heilutella kahvakuulaa jatkossa enemmän.


Toinen kierros eteni myös tasaisesti. Väsymys lihaksissa lisääntyi pikkuhiljaa, mutta energiaa ja nestettä riitti. Missään vaiheessa ei tullut mieleen, etten jaksaisi maaliin. Tiepätkät pyörittelin rauhallista tahtia, ylämäet survoin hitaasti ja varmasti ja poluilla jumppasin sen mitä pystyin. Kivikkoiset alamäet alkoivat hieman pelottaa, koska kädet eivät olleet enää ollenkaan nopeat. Energian säästämisen vuoksi en kuitenkaan viitsinyt pahemmin jarrutella. Silmä onneksi oli vielä skarppina, joten ajolinjat pysyivät suht järkevinä.

102 km kohdalla sitten kuitenkin joku kivi onnistui lyömään läpi vanteelle ja jouduin vaihtamaan eturenkaaseen sisäkumia. Vaihto meni jotenkin tumpeloinniksi. En saanut rengasta vanteelta ilman muoveja ja sitten muovit kirpoililivat käsistä. Pumppu ei pysynyt kunnolla kiinni Michelinin lateksisisurin sileässä venttiilissä ja minipumppu oli turhauttavan tehoton. Vaihdossa tuhrautui siis varmaan 10 minuuttia ellei ylikin. Kaiken kukkuraksi työ piti suorittaa kunnon hyttysnotkossa ja minua seuranneet paarmatkin pääsivät vihdoin iholle. Tuloksena useita kymmeniä puremia ja pistoksia selässä.


Loppumatka meni sujuvasti, vaikka ähisin ja puhisin kuin höyryveturi. Toisella kerralla en enää jaksanut ajaa koko El Grandea ylös ja loppulaskussa roikuin jarrulla, ettei enää siinä vaiheessa tulisi kolhuja. Lopulta ylitin maaliviivan ajassa 8:25:04 , mihin olen todella, todella tyytyväinen. Enpä olisi siellä paarmojen syöttinä jaksanut aiottua kymmentä tuntia heiluakaan.

Lopulta urakka oli yllättävän helppo. Rata oli aivan rutikuiva ja kevyt ajettava, märkää ja mutaa ei ollut oikein missään. Lämpö vaihteli kisan aikana välillä 27-32, mutta se ei oikeastaan minua haitannut. Runsas juominen sekä hanskojen ja kypärän kastelu huolloissa piti helteen aisoissa. Kun tankkaus onnistui ja matkan aikana syöty ravinto pysyi sisällä, ei energian kanssakaan ollut ongelmia. Ainuttakaan kramppia en joutunut kärsimään, mikä tosin Yetin mukaan johtui liian hitaasta vauhdista. Pyöräkään ei hajonnut, vaikka sen rutina, nitinä ja narina yltyi koko ajan. Myöskään suorituksen jälkeen ei ihme ja kumma tullut ongelmia. Palautuminen oli aivan samanlaista kuin normaalin pitkän (3-4h) lenkin jälkeen.


Tämä onnistunut uroteko on kyllä oivallinen palkinto talven hangessa ja pakkasessa pyörän selässä vietetyistä tunneista. Silloin oli kurjaa, mutta onneksi se ei ollut turhaa.