perjantai 11. lokakuuta 2019

Bashed in pieces

Surgen Superstar-bashring on bashinsa bashannyt. Eturatas on yhä voimissaan, kun bashi sen puolesta kerta toisensa jälkeen uhrautui, mutta lopulta ei suojelijalla enää sitkeys riittänyt. Turhan hauras materiaalivalinta Superstarilta.
 Tilalle panin ISCG-kiinnitteisen kölin. Sekin on Superstarilta. On kestänyt käyttöä Remedyssä jo jonkin aikaa, mutta saapa nähdä...

sunnuntai 29. syyskuuta 2019

The Escape Plan Challenge


Stravassa on syyskuussa pyörinyt uusi The Escape Plan-niminen haaste. Sen ideana on, että neljän viikon ajan pitää tehdä vähintään 15 minuutin liikuntasuorite viitenä päivänä viikossa. Sain tehtävän tänään suoritettua ja aika mielenkiintoinen haaste on ollut. Tavallisten arkikiireiden sekaan on pitänyt suunnitella liikuntapätkiä tunnollisemmin kuin yleensä. Sen takia on pari kertaa ollut pakko käydä illalla kävelyllä, kun ei muuta ole ehtinyt. Haasteen myötä olen myös ajanut maastolenkkiä sateessa, mitä en kauhean mielelläni ole yleensä tehnyt. Mutta eihän se niin kovin kamalaa ollutkaan, ja varmaan sitä tulee jatkossa tehtyä enemmänkin.

Syysflunssa ehti onneksi loppua juuri ennen haasteen alkua, mutta kyllä silti oli pakko hiukan jälkitiloissa nuhaisena urheilla. Pidin toki kuitenkin kuorman silloin kevyenä. Selkeä muutos aiempaan oli myös se, että paljon tuli vedettyä lyhyempää (n. 1h) lenkkiä kuin yleensä. Ajatuksena oli, että varmasti palautuu seuraaviin treeneihin, ja pitää sitä muilta kiireiltä ehtiä nyt edes tunti jyystää. En tiedä sitten kumpi on oikeasti parempi, lyhyttä lenkkiä useammin vai pidempää harvemmin.

Eräs yllättävä juttu oli myös haasteen aiheuttama stressi ja pakko suorittaa ne viikon viisi treeniä, vaikka haasteen mokaamisesta ei edes seuraa mitään. Eikä sen puoleen onnistumisestakaan. Silti otin homman aika tosissaan. Liikunnan säännöllisyys on totta kai hyvä juttu, mutta silti menen nyt ilolla kohti vapaamuotoisempaa liikkumista. Ehkä urheilen hieman harvemmin, mutta enemmän kerralla.

sunnuntai 8. syyskuuta 2019

Jäykkiksen elvytystä

Jäykkäperäinen maastopyörä on hieno vehje. Se on niin paljon ajajan laite, että on ihan päivän kunnosta ja fiiliksestä kiinni, kuinka se kulkee ja pääseekö sillä mihinkään. Surgella ajaessa on viime aikoina tullut jonkin verran liikaa niitä huonoja päiviä. Pahin ongelma siinä on vaimennukseltaan kehnohko ja vetelä keula. Keulaa hankkiessa tuli pihisteltyä ja hankin Sektorin. Se on ollut semi OK, vaikka joku Revelation tai Lyrik olisi ollut järkevämpi (vaikka toki kalliimpi) valinta. Silloin oletin, ettei jäykkäperässä keula ole niin justiinsa, mutta kyllä se vaan vaikuttaa paljonkin. Nykypäivänä paremman suorakaulaisen (non-tapered) keulan hankkiminen on aivan ihan mahdotonta niin uutena kuin käytettynä.

Rungon toinen ongelma on 27.2mm satulaputki, johon ei kunnollista hissitolppaa ole olemassa. Nykyinen Brand-X Ascend toimii OK, vaikka sen joustovara on turhan pieni (105mm). Wiggle vaihtoi mukisematta edellisen tolpan uuteen, kun satulan kiinnitys alkoi pyöriä ympyrää omaan tahtiinsa. Tämä nykyinen tolppa ei edes narise rungon sisällä kuten ne edelliset, joten plussat siitä.

Kolmas ongelma on turhan jyrkkä keulakulma. Vuonna 2011 67 astetta oli vielä loiva, mutta nykyään se saisi olla 65° tai loivempi. Näistä asioista johtuen on pieni 29-endurojäykkäperäkuume päällä koko ajan, mutta olen onnistunut sitä vielä vastustamaan. Sain jopa kerran Sappeella kokeilla erään herrasmiehen NS Bikes Eccentric Alua. Se tuntui hyvältä, mutta en silti vielä ole hankkinut omaa. Jotenkin en pysty oikeuttamaan itselleni uutta pyörää kun vanhoillakin pääsee, ja yhä 26-tuumaisella ajeleminen tuottaa jotain mielikuvitus-OG-skenepisteitä, vaikkei sitä pääsääntöisesti ole edes ketään katsomassa. Kuitenkin hyvänä päivänä Surge kulkee ihan sikahyvin ja sillä ajaminen on hauskaa. Huonona tekee vain mieli heittää se pusikkoon ja kävellä himaan. Isoin parannuksen kohde tuossa on tietysti itse kuski ja siinä on vielä (rutkasti) kehittämisen varaa. Eikä kuskin kehittäminen edes maksa muuta kuin aikaa ja vaivaa.


No jotakin piti kuitenkin keksiä, joten päätin vaihtaa ohjaustangon. Entinen hiilikuituinen Easton Haven on hyvä, mutta jotenkin se ei sovi lapaseen täydellisesti. Se on vain 71-senttinen ja taivutukset tuntuvat vielä vuosien jälkeenkin erikoisilta. Löysin sikahalvalla Answer Protaper-tangon 75-senttisenä, joten laitoin tangon vaihtoon. Tanko on tasan saman mittainen ja muotoinen kuin Remedyn hiilaritanko, mutta alumiininen. Ensilenkin perusteella se myös sopii minun käpäliin kuin valettu. On yllättävää, miten paljon neljä senttiä lisää pituutta ja käteensopivat taivutukset vaikuttavat pyörän hallintaan. Käteensopiva stonga jotenkin antoi huonolle keulalle ihan kaiken anteeksi. Edes 140g painonlisäyskään ei tunnu missään, eikä Havenin hiilikuidusta tunnu maastopyörässä koituvan mitään tärinänvaimennusefektiäkään. Plussaa on vielä se, että molemmissa maastureissa on nyt saman muotoiset stongat, joten ajamaan voi lähteä ilma totuttelua kummalla pyörällä tahansa.

Olipa siis hyvä ja halpa päivitys. Eiköhän tällä taistella taas jonkin aikaa pyöräkuumetta vastaan. Tosin yksi 29-kumi on jo hyllyssä odottamassa projektia ympärilleen, ja pyörän kasaaminen on kivaa, joten kattellaan...

perjantai 2. elokuuta 2019

TSI: vanteen vaihto ja rihtaus

Yleensä olen pieniä korjauksia lukuunottamatta rihtauttanut ja kiristyttänyt kiekot ammattitaitoisessa pyörähuollossa. Kerran olen itse vaihtanut kiekkoon navan. Kiekon kasaamisessa meni silloin suunnilleen illasta aamuyöhön ja varsinaisen rihtaamisen teetin liikkeessä. Turun Foxcompin Tommi kysyi, että "Oliko tää vanne tarkoituksella viis milliä sivussa?" Pakkohan se oli myöntää, että ei.
Uusi vanne vasemmalla, vanha lommoineen oikealla.
Nyt minulla oli pitkään ollut varastossa kohtaloaan odottamassa kiveen kolhittu kiekko DT XR 400-vanteella. Kiekon kohtaloksi tuli lopulta vanteen vaihto, kun löysin edullisesti Stan's Arch EX mk2-vanteen. Sen verran tutkin nettiä, että vanteen vaihto pitäisi olla paljon helpompaa kuin aiemmin tekemäni navan vaihto: vanteet vierekkäin, venttiilin reiät kohdakkain, pinnat yksi kerrallaan kiinni uuteen vanteeseen ja päälle normaali rihtaus. Pinnojen pituus ei laskurin mukaan näissä vanteissa ihan natsannut, mutta päätin silti kokeilla. Eihän se tuplaseinämäisissä vanteissa voi niin tarkkaa olla.
Vanteet teipillä vierekkäin ja pinnojen siirto.
Pinnojen siirto vanhasta uuteen olikin helppoa, joskin melko aikaa vievää puuhaa. Onneksi kesäkeli oli kohdillaan, että ko. näpertely kävi samalla auringonotosta. Rihtaaminen olikin sitten oma juttunsa. Ohjeena käytin samaa vanhaa Fillari-lehden artikkelia, jota luin edellistä kiekonkasaustakin tehdessä.
Rihtauspukin hankkiminen/rakentaminen on vielä suunnitteluasteella, joten rihtasin kiekon paikallaan pyörän takahaarukassa käyttäen rengasmuoveja ohjurina. Kärsivällisesti askarrellen sain vanteen suoraksi, vaikka sivuheittoa oli alkuun runsaasti ja pystyheitonkin kanssa sai töitä tehdä. Pinnojen tasakireydessä on toki vielä paljonkin parantamisen varaa, mutta kyllä kiekosta ajokelpoinen tuli. Ainakin yhden tavallisen lenkin se kesti ongelmitta suorana.

Pedro's tekee parhaat rengasmuovit/rihtaustulkit.
Kaiken kaikkiaan oli hieno tunne onnistua vannetöissä. Jatkossa pyrin hoitamaan rihtauksen itse ja aion myös kasata jokusen kiekonkin kokonaan itse. Rihtauspukki pitää vielä säätää jostain ja sitten voikin viettää talvi-illat nippeliä kääntäen.

keskiviikko 19. kesäkuuta 2019

Välivuosi..?

Vuosi on puolessa. Tosi vähän on tullut pyöräiltyä. Syynä on ollut muut kiireet ja yleinen väsymys sekä toukokuusta alkaen perheenlisäyksestä johtuva ajanpuute. Pakko kuitenkin myöntää, että pohjimmiltaan kyseessä taitaa olla ihan silkka laiskuus. Joka vuosi ei vaan jaksa. Traineria en hakenut talvella varastosta ja nastalenkillä kävin ihan yhden kerran. Nastarenkaiden vaihtamiseen meni liki puolet varsinaisesta ajoajasta, Ice Spikerit tulee kestämään tällä menolla kymmeniä vuosia, kunhan kumi ei haperru. Yhteenkään pyöräilytapahtumaan en ole ilmoittautunut. Yhtään satasta en ole vielä suorittanut. Sappeen kausikortin sentään ostin halvalla niiden joulukalenterista. Mitään oikeaa syytä vähäiseen fillarointiin ei taida olla. Se on edelleen tosi kivaa, mutta ei vaan saa aikaiseksi lähteä.

Nyt kun kesän ajokausi on parhaimmillaan, pikkuisen pännii kun ei ole talvella tehnyt pohjia että jaksaisi nyt kunnolla nauttia. Vaikka pitkää lenkkiä ei nyt ehdikään tehdä, olisi kiva kun edes lyhyet jaksaisi painaa täysiä. No, välillä tää harrastaminen on vaikeempaa. Motivaation kohottamiseksi lätkäisin pyörään I <3 Alapelti tarran sopivan UG-paikkaan. Siinä se on sweetspotissa. Ehkä tarran myötä opin myllyttään yhä rennolla asenteella kuin Samuli ja muut alapeltiläiset. Hoksasin vaan tarran liimaamisen jälkeen, että sehän meni täpäriin, vaikka tarra oikeastaan kuuluisi jäykkäperään. Höh!

lauantai 29. syyskuuta 2018

Surgeen uusi voimansiirto

Kovasti on poltellut jäykkäperän uusiminen. CRC:ssä oli jo viikkotarjouksessa hieno NS Bikes Eccentric CroMo-runko. Sen verran kuitenkin painelin lompakkoa otsaa vasten, että sain pahimman pyöräkuumeen talttumaan ja runkotarjous meni ohi. Uuden mieluisan pyörän rakentaminen veisi aika paljon pätäkkää, koska valmiina on ainoastaan (XXL:n poistohyllystä bongattu) 29" Minion DHF. Ja kyllähän tuo 26"-jäykkäperä jotenkin kulkee jos alla on pulleammat kumit. Keula on suoralla kaulalla ja 32mm liukuputkilla turhan vetelä, mutta tuohon runkoon ei oikein muuta ole tarjolla.

Tästä lähdettiin: Sram X9 medium-häkillä jostain vuosien takaa, ja XT:n yhdeksänlehtinen 11-34 pakka
Vipu oli kai X7

Uutta jäykkistä en siis raaski vielä rakentaa ja suorakaulaisen keulan päivitys ei nykypäivänä oikein onnistu. Jotain tehdäkseni päätin hankkia Surgeen 11-vaihteisen voimansiirron. Tavallaan on ollut ihan siististi jäärä-cool ajaa 9-vaihteisella. Vaihteet ovat toimineet ihan moitteetta ja välityksetkin pääsääntöisesti riittäneet, mutta ketjun kalkatus kytkimettömällä vaihtajalla on alkanut rassata hermoja. Remedyssäkin on yli vuoden jo ollut 11v-XT voimansiirto ja se on ollut aivan mahtava. Hommasin siis Surgeen samanlaisen. Tai melkein samanlaisen. Surgessa on vanhemman malliset SLX-jarrut, joten jarrukahvan ja vaihdevivun liitos on mallia i-spec B. Vipujen mukana ei tullut asennusohjeita. Pienen pähkäilyn jälkeen sain pikku palaset sopimaan ja vivun kiinni jarrukahvaan. Mutta B:ssä ei ole säätövaraa oikein yhtään i-spec II:n verrattuna. Vipu jää siis peukalosta turhan kauas, kun jarrukahva on sopivassa kohdassa. No kai siihen tottuu.
Tähän päädyttiin: uusi XT-vaihtaja ja yksitoistalehtinen 11-42 pakka

XT-vipu SLX-M675 jarruissa i-spec B-kiinnityksellä ja uudet 33mm paksut Eastonin gripit
Pienen pihapyörähtelyn perusteella vaihteet toimivat odotetulla tavalla eli erittäin täsmällisesti, mutta etujarru ulvoo kuin pistetty sika eikä pidä yhtään. Huoh. Levyjen ja palojen putsaus ei auttanut. Jarruja en kuitenkaan ajatellut pistää vaihtoon, varsinkin kun valitsin vivun kiinnityksen vanhojen jarrujen mukaan. Kaipa tuo ongelma kotikonstein selviää. Sehän on hyvä kun syksyn pimetessä on pajalla tekemistä...

maanantai 24. syyskuuta 2018

Evo MTB 2018

Kun netistä pomppasi silmille, että esi-isieni mailla Lammin Iso-Evolla järjestetään tänä vuonna uusi maastopyörätapahtuma Evo Trail Weekend, päätin lähes oikopäätä lähteä kokeilemaan. En ole aiemmin ajanut numerolappu keulassa näin syksyllä, mutta eipä tuo haitannut. Hyvin ajetun kesän jälkeen on kunto kohdillaan eikä syyskuussa ole vielä liian kylmää ja märkää.

kuva: Terhi Sillanpää
Tapahtuman järjestelyt olivat todella hyvät. Ei vain uudeksi tapahtumaksi hyvät vaan ihan yleisestikin. Nettisivut ovat hyvät, tiedotus oli selkeää ja riittävää, sekä toiminta tapahtumapaikalla tosi toimivaa. Huoltopisteitä oli matkan varrella vähintäänkin riittävästi ja kaikki tarpeelliset eväät oli tarjolla. Reitti oli myös merkattu erittäin hyvin ja oli hienoa, että koko 65 km matka mentiin yhtenä kierroksena.

Reitti muutoin ei oikein ollut minun makuuni. Valtaosa matkasta tehtiin metsäteitä pitkin, ja niiden ajaminen on aika tylsää. Ajaminen on pelkkää polkemista eikä mitään maisemia ole. Molemmin puolin tietä näkyy vain puita. Vähäiset polkupätkät olivatkin sitten ylivaikeita ajaa, kivikkoisia ja kiemuraisia tai sitten tahmean pehmeitä, joissa oli juuria seassa. Kun ensin oli jauhanut kilsatolkulla hiekkatietä, ei ajorytmiä polulla löytynyt sitten millään. Paikoin menikin talutteluksi, koska siten pääsi etenemään ihan yhtä nopeasti. Kerran jopa kaaduinkin. Onneksi ihan nollavauhdista, mutta tietenkin polvi osui kipeästi kiveen. XC-ajelussa ei tietenkään ollut polvareita päällä. Siinä kohtaa jonkin verran harmitti, mutta kun ei sattunut pahasti, matka sai jatkua. Kaiken lisäksi ne hankalimmat polut olivat juuri ennalta kauniiksi mainostettujen metsäjärvien rannoilla. Eli kun hyviä maisemia olisi ollut, niistä ei pystynyt nauttimaan, koska kaikki huomio meni juurien ja kivien ylittämiseen sekä pystyssä pysymiseen.
Tässäkin menee polku, vaikkei siltä näytä.  kuva: Terhi Sillanpää
Oikeastaan koko Padasjoentien länsipuolinen reitti oli yllä kuvatun kaltaista no-flow-ajoa. Vasta n. 40 km jälkeen tuli vastaan ensimmäiset nautinnolliset polunpätkät. Hienoin oli ehkä sellainen sammaleinen satumetsä. Muutenkin ajaminen helpottui, kun letkat olivat täysin hajonneet ja pystyi keskittymään omaan ajoon omalla rytmillä. Parin eri kuskin kanssa tuli taivallettua jonkin matkaa samaa tahtia ja hieman juteltuakin. Joskus 60 km jälkeen kuitenkin otin hatkat, kun jalkaa riitti.

Moraalia hieman laski jossain 40 ja 50 km välillä iskenyt rivakka sadekuuro, joka ei kestänyt kauaa, mutta kasteli vaatteet lähes läpimäriksi. Kuuron jälkeen paistoi loppumatkan ajan aurinko, mutta kyllä siinä vähän ehti vilu tulla. Onneksi ei satanut koko aikaa, koska sitten olisi todella tullut kylmä.

Maaliin saavuin ihan hyvävoimaisena ajettuani 4:25:42. Sijoitus kaikista 65 km:lle startanneista 32/63. Ihan kaikki paukut ei jäänyt radalle, mutta tuli silti tosi hyvä treeni. Olen omaan suoritukseen tyytyväinen, mutta maastopyöräilytapahtumalta odotin vähän jotain muuta. Namipolkua saisi olla paljon enemmän ja käsillekin jotain tekemistä.

maanantai 27. elokuuta 2018

Fiskars Trail Center/Heaven

On se tänä kesänä ilmoja pidellyt. En ole ehtinyt blogaamaan kun on ollut pakko ajaa vaan. Tämäkin juttu tapahtui liki kuukausi sitten.

Elokuun alussa pääsin poikkeamaan Fiskars Trail Centerissä. Sinne on tehnyt mieli mennä jo reittien avaamisesta lähtien pari vuotta, mutta vasta nyt matka järjestyi. Odotukseni Fiskarsin polkuja kohtaan olivat todella korkealla. Kun vihdoin paikalle pääsin, lämpöä oli 30 astetta. Kuten tänä kesänä oli tapana.
Reittimerkki
Ensimmäiseksi lähdin tietysti tapailemaan Rövarbergetin punaista 15 km reittä tarkoituksena ajaa myös musta Vesitornin pätkä. Nettisivujen pdf-kartan ja Fiskarsin turistikylän minimalististen opaskylttien avulla lähdin etsimään polun päätä. Kohtuullisella vaivalla ja vain pienellä kierrolla se löytyikin. Polku oli alusta lähtien upeaa singletrackiä. Se erottui maastosta ja oli sopivasti tamppautunut rullaavaksi. Mutta ei kuitenkaan niin tamppautunut, että jäljellä olisi vain juurakkoa. Juurakkohelvetti on tyypillistä asuttujen seutujen suosituimmilla poluilla, jossa kävelijät ja jossain jopa hevoset ovat tampanneet maan alas ja juuret esiin. Fiskarsin poluilla juurta oli esillä juuri sopivasti.
Tämä nousu meni tunkaten
Rövarberget sisälsi todella maukasta kalliovuoristorataa, jossa koko ajan mentiin pikkunyppyjä ylös ja alas. Nyppyjä on hurjan kiva ajaa, mutta samalla myös aika raskasta. Muutamassa ylöspäin nousevassa kalliopykälässä meni jalkautumiseksi, kun en ensi kerralla ehtinyt katsoa sopivaa linjaa. Muuten ajossa oli todella hyvässä rytmissä nousua ja laskua.
Tästä pitäisi mennä oikealle - menin suoraan
Ensimmäisen puolen tunnin aikana menin pari kertaa harhaan, minkä huomasin kun puiden kylkiin maalattuja kolmioita ei enää näkynyt vähään aikaan, vaikka polku olisikin jatkunut eteenpäin ihan selkeänä.
Ojan ylitys ja pätevät sillat
Jossain vaiheessa alkoi jatkuva ylös-alas-jumppa ja 30 asteen helle tehdä tepposiaan. Metsässä ei edes tuullut yhtään. Alkoi siis vähän uuvuttaa. Reisissä kyllä riitti virtaa, mutta silmät eivät enää nähneet oikeita linjoja ja teknisemmissä kohdissa ajo meni ihan nynnyilyksi. Kaatumisia ei onneksi tullut, mutta pari hallittua tasapainon menetystä pienestä vauhdista kyllä.
Hallittu tasapainon menetys
Jotenkin onnistuin oikaisemaan yhden lenkin Rövarbergetin pisimmästä lenkistä niin, että en osunut koko vesitornin mustaan pätkään ollenkaan. Uuvutuksen runtelemana pääsin kuitenkin vääntämään lenkin loppupuolen off-camber-juurakoita, jotka kuivalla kelillä olivat ihan ajettavissa. Kostealla kelillä olisi saattanut päästä muutama kirosana. Kaiken kaikkiaan Rövarbergetin reitti oli aivan mahtava - joskin rankka - kokemus, vaikka siitä vahingossa pätkä jäikin ajamatta.
Rövarbergetin laskun makoisaa bermibaanaa. Ja hikeä linssissä.
Ekan lenkin jälkeen haukkasin vähän evästä, yritin saada hengityksen jotakuinkin tasaantumaan ja mietin mitä seuraavaksi. Pyöräilyä oli takana vasta n.12 km, eikä se vielä tuntunut riittävän. Tukalan kuuma keli ja punaisen reitin rankkuus veivät kyllä uupumuksen partaalle, mutta välipala ja pieni lepo saivat menohalut taas nousemaan. Sen verran kyllä ymmärsin, että toinen punainen reitti voisi olla liian raskas, joten päätin etsiä länsipuolelta Flacksjön sinisen reitin.
Kalliobaanaa
Reitti löytyi helposti ja upeaa polkua piisasi. Voi taivas mikä flow! Flacksjön polulla ei ollut tökkiviä kohtia ollenkaan ja pumppailemalla pääsi pitkiä matkoja. Reitti ei kuitenkaan ollut liian helppo, vaan ajaminen pysyi mielenkiintoisena ja aivan kaikki muu ympäriltä unohtui. Kuvaavaa on, että takaa alkoi jarrutusten yhteydessä kuulumaan outoa kolinaa, mutta en malttanut pysähtyä tutkimaan äänen lähdettä. Lopulta kun reitissä tuli pieni hiekkatieosuus, raaskin pysähtyä. Takajarrulevyn pultit olivat löystyneet ja levy pääsi liikkumaan, mikä aiheutti kolahduksen aina jarruttaessa. Multitoolin torx-avaimella pultit sai taas tiukkaan ja matka jatkui. Flacsjön reitin ajettuani palasin onnesta soikeana parkkipaikalle. Kun sain pyörän pakattua autoon, poikkesin vielä Fiskarsin Panimon puodissa ja kotimatkalla vannoin, että Fiskarsiin on vielä palattava. Vielä jäi monta reittiä ajamatta.
Tie vie

sunnuntai 1. heinäkuuta 2018

Setä uskalsi

Kyllä on kivaa kun harrastaminen sujuu ja siinä kehittyy. Tällä viikolla kävin Sappeessa toisen kerran tällä kaudella. Uskalsin vihdoin ajaa FR4-radan pienemmästä laituridropista. Videolla droppi ei näytä yhtään miltään, eikä se iso olekaan, mutta kyllä se silti tähän saakka on kuumottanut. Muutaman kerran jouduin vieläkin jarruttamaan nokalle, ennen kuin uskalsin laskea läpi. Sen jälkeen dropin vetäminen ei jännittänytkään enää yhtään ja FR4:sta tuli minulle yksi Sappeen suosikkiradoista.

Muutenkin oli varsin mainio ajopäivä. Mutaa ei ollut missään, mutta bermit olivat jo kovettuneet eikä hisseissä ollut lainkaan jonoa. Lisäksi onnistuin parantamaan omia ennätyksiä enduroradoilla, kun tajusin aloittaa niistä ennen kuin kädet olivat väsyneet tärinään ja silmä oli vielä skarppi.

tiistai 26. kesäkuuta 2018

Supersankarifiilis

Tänään oli aikaa pikaiselle lenkille iltapäivällä. Lähdin ilman reppua, joten laitoin Remedyyn satulalaukun, jossa varasisuri ja hiilidioksidia. Viimeksi kun olin ilman reppua lenkillä, kävi tukalat pannut. Tällä kertaa onneksi ei.

Tarkoitus oli käydä kokeilemassa muutamaa segmenttiä ihan täysii. Jo heti alkumetreistä oli tosi skarppi fiilis ja hyvä hapoton jalka. Johtuikohan se kenties siitä, että selässä ei roikkunut sitä 3-6 kg apinaa? Parinkymmenen minuutin alkuverryttelyn jälkeen tykittelin menemään Kylmäojanmetsä S-N pätkän optimaalisen kuivissa olosuhteissa. Ei ollut tavallisia mutakohtia tai liukkaita juuria. Pätkä meni omasta mielestä sujuvasti tasaisen reipasta vauhtia, mutta yllättäen oma ennätys parani 13s ja lopputulos oli 44 kuskin porukassa KOM!

Pienen hengähtämisen jälkeen survoin Kulomäen täyttömäen ylös omalla mittapuulla liki lentäen. Syke oli toki punaisella mutta pyörä kulki. Ylhäällä olin 23s nopeammin kuin koskaan ennen,  sijoitus 108/381. Kärkeen ei minulla ole tällä pätkällä asiaa, koska Suomen parhaat XC-pyöräilijät ovat sitä Korson maratonilla kilpaa tahkonneet.

Näihin suorituksiin olin tosi tyytyväinen, olo oli kuin supersankarilla. Kokeilin kuitenkin vielä Täyttömäen juurella-pätkää, jossa olen ennestäänkin ykkösenä. Jäin parhaasta ajastani nyt seitsemän sekuntia lähinnä siksi, että tässä vaiheessa kesää polku on jo niin pusikoitunut että siellä on vaikea mennä kovaa. Sitten poljin melko rauhallista vauhtia vielä muutaman ketunlenkin ja palasin tyytyväisenä kotipesään. Jätän kyllä toistekin repun kotiin, jos ei tarvitse pulloa enempää vettä tai sisäkumia kummempia varaosia.